Polvea särkee. Jokainen askel ja pyörälenkki tekee kipeää, mutta harjoittelussa se ei tunnu. Iltaisin mietin, että toivottavasti selviän vielä seuraavan viikon. Ei ole enää pitkää polkua edessä tätä olympiadia. Olen aivan viimeisillä metreillä. Kiinni paikassa kohti olympialaisia, jotka ovat sotien jälkeen ehkä eriskummallisimmat.
”Vaikka et sä sinne pääsisikään, et sä siihen kuole. ”
Niin sanoi henkilääkärini Pasi Koivuinen sateisena sunnuntaina soittaessaan minulle. Ahdisti aivan valtavasti. Uusi yhteistyökuvio oli aluillaan, mutten kehdannut laittaa viestiä, sillä mietin:
– Mitä jos en pystykään nostamaan itseäni Tokion olympialaisiin?
Paine on ihan järjettömän kova. Ja sen paineen luo vain ja ainoastaan minä. Mutta se on selvää. Olen luonut itselleni tämän jo vuosia sitten. Minä haluan tähdätä Tokion olympialaisiin. Ja haluan tähdätä edelleen. Vaikka koko matkalle on mahtunut monia hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikki tämä urheilu on ajan ja rahojen hukkaa, olen oppinut sanomaan itseäni ammattiurheilijaksi. Olen oppinut nauttimaan kilpailusta ja olen oppinut arvostamaan hyviä päiviä. Olen joutunut ensimmäistä kertaa urallani elämään ja harjoittelemaan kivun kanssa. Sietämään sitä, ettei kehoni säilykään koskemattomana, kun lopetan urheilun.
Kun 2,5 vuoden rupeama on tulossa joka tapauksessa tiensä päähän, sitä tuntee olevansa äärettömän hukassa. Se tie, joka on johdattanut pitkään, on loppusuoralla ja edessä on viimeiset viikot tai kuukaudet tältä reissulta. Edellisen olympiadin loputtua, aloitin lääkiksessä ja edessä oli uusi ja erilainen arki. Nyt tämän olympiadin lopussa häämöttää vastaanottotyöt ja kasvaminen lääkäriksi.
Minua pelottaa.
Minua pelottaa se, että kaikki tämä on kohta ohi ja se, että alkaa jälleen uusi lehti elämässä. Tutusta ja turvallisesta urheilija-arjesta saa irrottaa hetkeksi ja kasvaa lääkärin ammattiin. Kaikki on taas uutta ja monimutkaista. Uudet haasteet kasvattavat meitä ja muokkaavat. Elämässä on oikeastaan kysymys vaan siitä, että hankimme kokemuksia. Sillä ei ole niinkään merkitystä ovatko ne negatiivisia vai positiivisia, sillä niiden tehtävä on tehdä elämästä elämän makuista. Elämä pitää nauttia raakana. Konstailemattomasti. Ahdistuksen, pelon ja epätietoisuuden kanssa tulee oppia elämään, ja hyväksyä se, että voimme lopulta vaikuttaa hyvin vähän lopputulemaan. Meidän tulee siis osata päästää irti, tehdä oma osuutemme mahdollisimman hyvin ja luottaa siihen, että elämä kantaa tavalla tai toisella. Ja se vasta vaikeaa onkin.
Samalla minua pelottaa se, millaisessa kunnossa kaikki ihmissuhteeni ovat. Olen laittanut ison osan suhteista jäähylle ja tauolle. Olen purkanut pahaa oloa ja jännitystä valmentajiin. Tiuskinut heille, jotka kysyvät miten jaksan. En ole käynyt kotona, en ole nähnyt ystäviä. Sosiaalisten suhteiden uupuminen on tehnyt tästä keväästä helpompaa. Olen saanut keskittyä itseeni. Olen jättänyt yrityksemme sivuun ja keskittynyt harjoittelemaan määrätietoisesti kohti olympialaisia. Mitä minun elämästäni on jäljellä tämän koronansekaisen loppurupeaman jälkeen? Kuka minä oikeasti edes olen?
Kun ennen EM-kisoja olin kaksi viikkoa koronakaranteenissa yksin, ehdin pyörittää koko tätä olympiarumbaa päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli puuduttavaa. Nostin rautaa ja mietin, miksi en saa tehoa loppuun. Kävin vaa’ alla ja mietin, miksi painoni ei putoa. Sen ymmärsin silloin, etten olisi koskaan voinut rakentaa olympiapolkuani vain painonnoston varaan. Olen ratkaisija ja ajattelen asiat niin rationaalisesti, että asioiden analysointi omassa päässäni olisi tehnyt kaikesta vaikeampaa. Tieni on ollut siis oikea ja minun tulee uskoa siihen. Koska siitähän tässä on kyse, että uskomme itseemme.
Vastauksena kysymykseen kuka minä oikeasti olen, on loppujen lopuksi aivan selkeä vastaus. Se, kuka olen ei tule olemaan kiinni tuloksestani Kolumbiasta tai lentolipustani Tokioon. Totta kai se, mitä urheilijana olen tehnyt, on rakentanut minua ihmisenä. Olen kiertänyt nyt 2009 vuodesta asti maita kilpailen ja pyrkinyt kasvamaan sekä ihmisenä että urheilijana. Se tie on muokannut minua. Tehnyt minusta sitkeämmän, opettanut ottamaan riskejä, rakentamaan varasuunnitelmia ja katsomaan kauaksi pelkäämättä matkaa. Sillä tässä minä olen, matkalla kohti Tokion olympialaisia. Joko urheilijana tai kanssaeläjänä.
Kolumbiassa vaadittavia kiloja ei ole vielä laskettu mutta se on selvä, että minun tulee ylittää itseni. Nostaa enemmän kuin koskaan, jos mielin päästä Tokion olympialaisiin. Tulen yrittämään kaikkeni ja antamaan kaikkeni sille viimeiselle olympiakarsinnalle, joka minua odottaa. Ennen siis seuraavaa olympiadia. Mutta se on taasen niin pitkällä, että väliin mahtuu monta matkaa ennen sitä.
Nyt jatkan kiitollisena viimeistä kolmen viikon puristustani kohti tulevaa. Sillä tämä matka on ollut uskomaton seikkailu. Ja sellaisena se tulee vielä jatkumaan.
xoxo
Anni
PS. Palaan takaisin valmennussorvin ääreen nyt kun olen rokotettu
Eira Open Air – ulkoilmapunttikset
