On kai aika päivitellä, koska Anna jo asiasta huomautti :)

Maanantai alkoi, yllättäen, tempausreenillä. Lempireenini eli ns ”viisiykköstä” oli edessä. Ideana on tempaista viisi ykköstä noin 10-15 sekunnin palautuksella. Normaalisti teen 3-5 sarjaa näitä.

Odotuksista huolimatta ensimmäiset nostot olivat nihkeitä, mutta viimeinen kovempi sarja 70 kilolla oli jo hyvä. JA PÄTKIShän siitä tärähti. Perään sitten vielä aina ne rankimmat, eli pudotussarjat 65 kilolla. Ensimmäinen tuli mukavasti mutta toisessa tärähti käteen verirakkula ja nostot jäivät siihen. Tylsää. Neljä päivää maksimeihin ja käsi aukeamassa. Ei hyvä ollenkaan. Mutta tätä suurta tuskaa kuitenkin helpotti loppuun tehdyt penkit 50 kilolla. AI että olen vahva

Uteliaisuuteni uusiin reeneihin on tuottanut tulosta ja tarvitsee nyt sanoa, että olen oppinut nauttimaan harjoittelusta. Mitä enemmän siitä nauttii, sitä paremmin se kulkee. Liika puristus ei taida sopia minulle. En ole kyllä koskaan ollut kauhean aggressiivinen nostaja, ennemminkin fiilistelijä. Puretaan ne tunteet tankoon, niinhän se Sohlmannin Sepi aikoinaan opetti.

—

Koko viikko on ollut yhtä härdelliä, sillä muutto on painanut päälle. Tiistai menikin pikareenillä ja aamujumpalla sillä uuden asunnon avaimet piti hakea ja käydä Hennan kanssa miettimässä sisutusta. Muutan siis salin viereen nyt helmikuussa, joten jatkossa pääsee kevyellä kävelyllä jumpalle. Töihinkään ei ole montaa kilometriä, joten polkupyörä kutsuu!

Keskiviikkona  ja torstaina oli edessä lattian purkua. Ennen sitä päätin kuitenkin purkaa myös niskanikamani maksimireeneissä. Ruskeasuon kuukausikisassa nähtiinkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Päätähtenä minä tietysti.

Lämmöt menivät hyvin, mitä nyt käsi aukesi uudestaan, joka aiheutti hieman hampaiden kiristelyä. Kun kuopasta irtoaa nahka, täytyy tyttömäisesti ulista ettei se hyvälle tunnu!  NO syy siihen, että tempaisin niskaan ei kuitenkaan ollut siinä. (Ai niin huomautettakoon, että aloitin korkeammalta kuin koskaan, joten jälleen yksi rajapyykki saavutettu ja sain tuloksenkin. Loppu  vain ei mennyt kuin elokuvissa). Yläkroppa on ollut jumissa jo pitkään. En tiedä johtuko se siitä, mutta joku hermotushirviö tapahtui oikeaan käteen ja jo valmis nosto katkesi aivan totaalisesti. En siis edes pystynyt hidastamaan tangon liikettä, vaan se tärähti vapaapudotuksella takaraivoon oikean käden nitkahtaessa… Fyssarin mukaan vaikea sanoa, onko se jumista johtuvaa sillä tätä ei käy niin usein, että siihen pääsisi sisälle. No niin tai näin Essi määräsi pakkolepoa koko viikonlopuksi..

EN EDES MUISTA MILLON OLISIN VIIMEKSI PITÄNYT KOLME PÄIVÄÄ TAUKOA. Yäk.

Eli ei siis ihmeellisyyksiä tempauspäiväkirjassa. Ainoa ihmeellisyys on siis ollut hermoja kiristävä remontti, josta onneksi ihanat rakennusurakoitsijani Sami ja Jansu ovat pitäneet huolta. Ehkä selviän tästäkin jymyressistä. Muuttaminen on kyllä syvältä….

Vko 7 ja kohti MAJO-leiriä

Maanantaina haettiin tempausmörkö pois ”niskasta”. Edessä siis tempausreeni, jossa kevyt nousu 75 kiloon. Hieman ujosti sinne alle mentiin, mutta mentiin kuitenkin. Ehkäpä tämä nyt tästä sitten lähteepi :)

Maanantai oli myös työntäyteinen, sillä laminaatit piti käydä hakemassa ja maksamassa, päivät menivät EA-kurssilla ja jonkuhan pitää ne muuttotavaratkin pakata. HUH! Viikonlopun jäljiltä olin vain väsynyt. (Lisään kuvia muutosta myöhemmin kunhan löydän puhelimeni)

Tiistaina oli edessä lattiatöiden aloitus sekä käynti Essillä. Käsien avaus kannatti, sillä tanko kääntyi pitkästä aikaa kunnolla rinnalle. En näyttänyt enää oravalta:

Olikin mukava käydä siis keskiviikkona ottamassa kevyt työntö ennen torstain maksimeita. :)

Edessä on siis maajoukkueleiri Vierumäelle. Huhujen mukaan muut ovat myllyttäneet Vierulla jo hirveitä rautoja, joten polte päästä mukaan on kova. Omat maksimireenit menivät mukavasti ja lupaavat jopa mukavaa kunnon nousua. Toivottavasti saan siis parannettua viime vuoden SM-tulosta, mutta paineita en aio ottaa. Eihän tässä ole kiire vielä minnekään. Opetellaan nostamaan ensin ja myllytetään sen jälkeen sitten.

Nostaminen on muutenkin erikoista puuhaa. Hyvät ja huonot reenit sanelevat hyvin paljon omaa fiilistä. Yöunet koostuvat helposti nostoista, ja iho menee kananlihalle fiilistellessä onnistumisia. Huumaavaa touhua sanoisin. Ja oikeastaan seuraukset ovat samanlaisia. Jos urheiluun antaa kaiken, ja siinä ei menestykään tai ura loppuu loukkaantumiseen voi moni jäädä tyhjän päälle. Toisaalta jos opiskeluihin ja työhön kulutetun ajan keskittyy urheiluun ja palautumiseen, on todennäköisyys onnistua suurempi. Ihmiset vaativat urheilijoilta paljon ja toivovat menestystä. Silti todellisuus siitä, ettei Suomessa ole ammattinimikettä ”urheilija” vie pohjan pois toiveilta. Monissa lajeissa on pakko vain ”harrastaa”, sillä todennäköisyys menestyä on olemattoman pieni, vain muutamat saavat jatkoammattinsa urheilun parista ja rahaa ei urheilulla voi tehdä, ainakaan näissä ”UG-lajeissa”.

Olympialaisia katsoessa voimme vain miettiä, miten järjestelmämme syö jo valmiiksi pientä urheilijakantaa. Monet lahjakkuudet siirtyvät tekemään muuta, sillä panostus tyhjän päälle ei kiinnosta.  Mutta harva meistä verorahoja haluaa urheiluun käyttää. Toisaalta urheilun tiedetään lisäävän muun muassa kansallistunnetta sekä sen menestys tuo yleensä tullessaan hyvinvointia ja vaurautta. Yritykset ja yksityiset uskaltavat nousuhuumassa sijoittaa enemmän ja valtio saa verorahoja (suora hyöty urheilusta)

Terveellisessä elämässä urheilu näyttelee suurta osaa. Ihmiset tarvitsevat esimerkkejä ja mallintamista, jotta löytävät itsensä muualtakin kuin mäkkärin jonosta. Tähän ei voi laskea valtavirtalajeja, joissa palkat ovat isot. Niitä kun seurataan oluttuoppi kädessä katsomosta. Hyvinä malleina lajin tuomiseksi esiin ovat toimineet muun muassa Tero Pitkämäki, Tommi Evilä (pituushyppy on suositumpaa kuin koskaan -> myös menestystä tullut sen jälkeen), Tuuli Matinsalo ja Tiia Piili, Ville Lång jne:
”Asiakirjojen mukaan huippu-urheilu on 1980-luvulta lähtien kaupallistunut, viihteellistynyt ja ammattimaistunut. Toiminnan suuntaa sanelee yhä enemmän raha ja muun muassa tämän myötä huippu-urheiluun tullut monia epäterveitä ilmiöitä. Huippu-urheilijat nähdään edelleen merkittävinä nuorten esikuvina, vaikka myös Suomessa monet suhtautuvat huippu-urheiluun yhä skeptisemmin.” Suoralainaus JyY pro Gradusta.

Tietenkin urheilu saa ihmiset jaksamaan paremmin ja terveet ihmiset eivät vietä tietenkään aikaa sairaslomalla. Sairaslomat tulevat yrityksille kalliiksi ja muun muassa Pekka Niska (ja oma työpaikkani) ovat ymmärtäneet hyödyn ihmisten liikunnasta. Työntekijät ovat energisempiä ja voivat paremmin. Ja jotta urheilu kiinnostaa, tarvitaan esikuvia.

Eli syitä tukea urheilua löytyy. Paradoksi siinä takana on, että kansa haukkuu, huutaa ja märisee, kun menestystä ei tule. Silti samat ihmiset eivät antaisi mitään helpotusta tekemiselle (tukirahoja tmv) vaan töiden ohessa tarvitsisi olla vielä huippu-urheilijakin. Ongelmallista…

Vaihtoehtoja on siis kaksi; joko lopetetaan koko urheilun tukeminen kaikilta saroilta (lajiliitoille tulevista tukirahoista noin 20% menee huippu-urheiluun ja loput kuntoliikuntaan yms), jolloin pyritään saamaan ihmisille enemmän työaikaa; tai valtio keksii järjestelmän, joka mahdollistaa urheilun tekemisen työkseen. Tämän työpaikan merkitys määräytyisi sillä, kuinka suurena tekijänä pidämme urheilijoiden menestystä. Saamme siitä välillistä hyötyä, emme niinkään välitöntä. Urheilijan ammatin keksimiseksi voisi tällöin valtioin toimesta rakentaa asumiskeskuksia (vrt opiskelija-asunnot), ja ehkä  lahjoittaa pientä päivärahaa. Tämän tuen piiriin voisi kuulua ensiijaisesti maajoukkueet. Uskallan epäillä, että tuon suuruusluokan panostuksena valtio saisi enemmän (työpaikat, asuntokanta ja muu valtion omaisuuden nousu) kuin mitä se maksaisi. En silti nyt mene vannomaan, koska en jaksanut alkaa laskea tätä yhtälöä. Ehkä sitten kun keksin alkaa poliitikoksi. :)

Mutta nyt kädet maalipurkkiin ja uusi kierros valkoista keittiöön. Ehkä sunnuntaina jo päästään muuttamaan!

Anni