Painonnosto. Mikä ihana tekosyy lopettaa työt ja lorvailla kotona.
Lauri Hollo ihmettelee blogissaan meidän painonnostajien viitteliäisyyttä. Siitä rohkaistuneena ajattelin kertoa hieman, miten tällainen tavallinen painonnostaja elelee.
Te ystäväni, jotka olette kuulleet minun murahtelevan nykyajan buumista harjoitella 4 kertaa viikossa, avata blogi ja nimittää itseään ammattiurheilijaksi, on syy myös tuon linkin takana olevaan ajatukseen – Olympiaurheilu ei kannata. Ja tuo nykybuumi puhua itsestään ammattiurheilijana on solvaava niitä kaikkia kohtaan, jotka tekevät oikeasti töitä lajin eteen saamatta vastineeksi Adidaksen sponsorirahoja. Samaan aikaan median kohistessa raskaasta ja haasteellisesta fitnessmaailmasta, unohtuvat hiljaisuudessa puurtavat olympiaurheilijat.Enkä puhu nyt todellakaan itsestäni.
Olen pahoillani vähätellessäni kehonrakennusta ja fitnessiä, enkä siitä oikeastaan edes ymmärrä mitään. Mutta tekstit miten dietit ovat rankkoja ja kroppaa viedään “äärirajoille”, ovat saaneet minut miettimään; Oletteko koskaan kuulleet yhdenkään painijan ottavan valokuvia salaateistaan ja hämmästelevän netissä, että nyt on nälkä? He joutuvat tekemään laihduttamisen jälkeen fyysisen suorituksen, mutta koska painijoidenkaan tekeminen ei ole kovinkaan myyvää, emme heidän elämäänsä tunne. Ja henkilökohtaisesti pidän painijoita kovina jätkinä!
Urheilun hullunkurisuudesta on keskustellut myös sulkapalloilija Ville Lång. Järjestelmä on haastava, jos mielii huipulle. Instagrammiin ladatuilla pakarakuvilla saa suuremmat sponsorit ja medianäkyvyyden kuin vaikka uudella kyykkyennätyksellä. Seksi myy ja painonnostossa ei ole mitään seksikästä. Se aiheuttaa oravanpyörän, jossa olemme. Painonnostajat eivät voi jättäytyä työttömiksi ja vain reenata, mutta muissa maissa urheilijat ovat täystyössä lajin parissa. Annamme hillittömän paljon tasotusta. Ja edelleen Pakkotoistolla ihmetellään, miksi suomalaiset ovat heittopusseja. Katsastetaanpa hieman tällaisen normaalin painonnostajan arkea.
—
Kun vaihdoin valmentajaa tammikuussa 2013 kävimme jo loppuvuodesta pitkän keskustelun. Keskustelun siitä, millaisen painonnostouran itselleni haluaisin. En ollut enää nuori tyttö, joten omat nostovuoteni olivat kortilla. Selvää oli, että päästäkseni huippukuntoon, minun tulisi tehdä paljon töitä. Siinä missä muut olivat aloittaneet nostamaan jo nuorena, olisi minulla tuo kymmenen vuotta kirittävää.
“2014 syksy tai 2015 kevät on se aika” totesi valmentajani. Se oli odotettava aika sille, että tukilihaksistoni ja tekniikkani alkaisivat olla sellaisessa kunnossa, että harjoittelumääriä voitaisiin lisätä merkittävästi ja todellinen työn tekeminen alkaisi. Jotenkin en antanut asialle sen enempää ajatusarvoa silloin. Olin juuri valmistunut rakennustekniikan DIksi ja saanut vakipaikan 80% työviikolla, mikä sopi hyvin elämääni.
Vaikka en asiaa ajatellut sen pidemmälle, olen noudattanut tuota suunnitelmaa. Ostin asunnon salin vierestä, myin moottoripyörän ja auton, olen verkostoinut itseäni, aktivoinut toiminimeni. Tästä kaikesta huolimatta en ollut kertaakaan ajatellut lopettavani töitä.
Viime vuonna EM-kilpailuissa tein ensimmäisen kohtuullisen arvokilpailun. Minulle kirjattiin uudet ennätykset sekä tempauksessa että työnnössä. Olin saanut harjoitella rauhassa, sillä työmaa alkoi vasta kilpailuiden jälkeen.
Siirryin siis suoraan EM-kilpailuista työmaalle ajellen autoa noin 800km viikossa ja asuen viikot Kalajoella. Toukokuun lopulla alkoivat ongelmat. Olin harjoitellut vain yhtä kertaa päivässä, työpäivän jälkeen. Polvi alkoi kipeytyä. Syynä olivat takareidet, jotka jäykistyivät istumisesta. Lajinostoihin tuli lähes kahden kuukauden tauko. Kun sain tämän hoidettua, alkoi selkä vaivata. Koska jäin taas harmittavan lähelle EMien A-rajaa, olin ajatellut tekeväni sen “alta pois” kesällä. Toisin kävi. Toukokuusta heinäkuuhun urheilu ei vain motivoinut yhtään.
Miika, Anna, Milko, Meri ja Eero leirittivät kesällä Rovaniemellä. Ollessani töissä tajusin, että jos en nyt katkaise tätä putkea, tulen jatkossakin katsomaan leireiltä vain videoita. Mietin monta kuukautta, miten asian ratkaisisin. Toukokuussa olin vielä aivan varma, että töitä en tule lopettamaan, sillä tuo 32h /viikko toimi hyvin. Kesällä tein 40-50h viikkoja ja talvella sitten vähän vähemmän. Oli kuitenkin aika huomata, ettei palautuminen ollut samalla tasolla kuin 18-vuotiaana.
Laskin pomolleni viikkotuntini.
Viikossa on tunteja 168h
Minun tulisi nukkua vähintään 9h yössä (nukkua… mutta tässä on siis laskettu sänkyyn menemisestä saakka eli ei tehokas uniaika) kaikkineen “nukkumisprosessiin” menee 10h eli 70h
Olen töissä 32h viikossa. Matkoineen 37h
Harjoittelen keskimäärin 8 krt viikossa salilla. Yksi saliharjoite on ka. 2,5h. Suihkuineen ja valmistautumisineen 3h. 24h
Teen palauttavaa harjoittelua ja lenkkeilen 5-10h viikossa. Lasketaan keskiarvo 7h
Käyn hierojalla viikottain. Siihen kuluu 3h viikossa. Lisäksi lihashuolto eli venyttelyt yms. 8h
Teen päivittäin itse ruokani sekä pitäähän ne pyykitkin pestä ja kaupassa käydä. Jos mitotan tunnin tähän päivittäin (aika kiirettä pitää kun tunnissa tekee päivän kaikki arkiaskareet) 7 h.
Vapaa-aikaa jää siis 15h. Tuntuu paljolta. Lähes yksi vuorokausi. Jos teen töitä 7 päivänä viikossa minulla on vapaa-aikaa 2,1h per päivä.
Tämä tarkoittaa siis, että tehdessäni viikon jokaisena päivänä töitä, saan kuluttaa iltaisin noin 2h ilman varsinaista ohjelmaa. Kuitenkin kesällä työviikkoni ovat muuta kuin 32h. Ja käytännössä tämä jäi kaikki aina unesta pois ja oikeastihan käytän nuo työtunnit viidessä päivässä, tarkottaen että viikolla en omista vapaa-aikaa. Paketti sekoaa aivan totaalisesti, jos normaaliin viikkoon laitetaan esimerkiksi Tampereella Marko Panulla käynti. Vanhempieni luona en ole lähes kahteen vuoteen ajan kanssa vieraillut. Valmennukset teen viikonloppuisin.
Punnitsin pitkään sitä, miten paljon raha minulle merkitsi. Työpaikkani tarvitsi työntekijän, joka oli valmis olemaan työmaalla arkisin. Ja työnkuvan muuttuessa puhuttiin siis päivittäisestä olemisesta työmaalla. Minulla on asunto Helsingissä, järkevää olisi ollut muuttaa Kalajoelle, mutta tämä olisi käytännössä tarkoittanut aktiiviuran lopettamista.
Suurin kysymys kesällä olikin, onko minulla rahkeita urheilijaksi? Kehtaanko sanoa edes olevani urheilija?
Pitkään keskusteluani asiasta läheisteni sekä työpaikkani kanssa, tulin tulokseen, että päivätyöt saivat olla nyt tässä. Kuten töissä sanottiin: minulla on 40 vuotta työuraa ja noin 6 vuotta nostouraa jäljelle. He eivät edes harkitsisi valita toisin. Minä harkitsin, ja monesti, sillä työntekeminen on minulle itseisarvo. Tuntemattomaan astuminen on äärettömän haastavaa, varsinkin maassa, jossa ammattinimikettä “urheilija” ei tunneta. Jos aivan tarkkaan luetaan niin valtion tunnustamia ammattipainonnostajia on Suomessa vain yksi – Miika Antti-Roiko. Milko ja Anna ovat ammattiurheilijoita, mutta heillä ammattimaisuuden on mahdollistanut vahva tukiverkosto.
Minä olen nyt pyrkinyt hankkimaan tätä tukiverkostoa. Palanen palaselta olen pyrkinyt valmistautumaan siihen, mitä on edessä. Enkä todellakaan tiedä, miten minun käy ja missä olen puolen vuoden päästä. Aion jatkaa valmentamista toiminimelläni, mutta vain sen verran, että kykenen harjoittelemaan täyspäiväisesti, mutta toisaalta maksamaan laskut. Nyt on aika siis avata säästötilit ja siinä, missä omat ystävät käyttivät ne uuteen omakotitaloon, ajattelin itse kuluttaa ne unelmaan, joka ei välttämättä koskaan toteudu.
Kiitos heille, jotka ovat minua jo nyt auttaneet. Tästä se varsinainen työ siis alkaa! Iso Kiitos myös Jerelle, joka auttoi minua ottamaan uuden askeleen yrittäjyyteen ja tässä se tulee! Oma verkkokauppa, jossa myydään niitä tuotteita, joita olen itse käyttänyt ja kokeillut. Käykäähän kurkkaamassa! Osa matskuista puuttuu vielä, mutta ennen joulua pitäisi olla sivut täydessä valmiudessa. Sinne tulee myös nuo minun valmennuspakettini myyntiin tässä tulevana viikkona.
Olen äärettömän helpottunut, ja samalla innoissani siitä, että pääsen ensi vuodesta eteenpäin tekemään jotain aivan muuta. Vuosi tulee alkamaan kuukauden harjoitusleirillä Thaimaassa. Seuraavat vuoden näyttävät, voinko minäkin kirjoittaa blogini urheilusta ja siitä, mitä se on vaatinut. Tällä hetkellä, se ei ole vielä vaatinut mitään, ei ottanut mitään. Antanut vain!
Nyt lähdetään katsomaan Ilya-showta.
Anni