Urheilun kaupallistuminen on ollut vahvassa nousussa viimeiset vuodet.  Mukana on tullut lieveilmiöitä, ja saimme lukea Noora Toivon blogissa naisurheilijoiden esineellistämisestä ja siitä, miten toimittajien tulisi kantaa vastuuta naisurheilun uutisoinnista. Tasa-arvo pitäisi näkyä myös siinä.

Olen itse jo niin paatuneen tottunut siihen tosiasiaan, että minun urheiluaikana naisurheilu ei tule saamaan samanlaista jalansijaa, jota miesurheilu saa. Meidän pitää siis pelata niillä merkeillä, jotka on annettu. Naiset saavat mediatilaa ja huomiota kahdesta syystä.

Kovan luokan ammattiböönät  ja Makeat seksitykit (tuloksesta viis)

Tällaista on siis mielestäni naisten maailma urheilussa. Näiden kahden pääjaon väliin jäävät vähemmän kauniit ja ei niin hyvin menestyneet. Suomen mestaruudet ja muut “höpöhöpömitalit” eivät kiinnosta ketään, vaan pitää saada maailmalla kultaa ja olla ylivoimainen. Tämän asian kanssa on vain elettävä.

Oikeastaan sen enempää en aio pähkäillä naisten surkeaa tilannetta. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, missä vaiheessa urheilusta tuli bisnestä jo lasten ja nuorten urheilussa? Lasten jalkapallovalmentajat haluavat palkkaa, ja jokaiselle valmentajalle tulisi maksaa vähintään kilometrit ja matkat. Rahaa ei kuitenkaan jakseta kerätä, sitä pitää saada ilmaiseksi.

Painonnostossa ja voimanostossa tämä ei ole ollut ongelma. Jutellessani nostajaystävieni kanssa, ei heillä kenelläkään ole ollut muita maksuja kuin muutaman kympin seuramaksu sekä lisenssi.  Jotenkin minulle on vierasta, jos joutuisin maksamaan valmentajalleni valmennuksesta. Toisaalta ihmiset haluavat yksityistä ohjausta, muttakaikille ei riitä aikaa. Etenkin, jos olet kouluttautunut valmentajaksi, ei sitä ilmaiseksi kuulukaan tehdä.

Missä menee sitten rahan ansaitsemisen ja talkootyön raja? Painonnosto on pieni laji Suomessa ja meillä ei palkkatyöläisiä liiemmin ole. Elääksemme tarvitsemme siis käsiä kantamaan yhteistä taakkaa. Jos haluamme kasvaa ja saada näkyvyyttä, tulisi meidän tehdä paljon töitä. Toisen maailmansodan jälkeen Saksa teki ratkaisun, että jokainen teki työpäivänään yhden tunnin ilmaista työtä valtiolle, jotta valtio nousisi takaisin jaloilleen. Saksalla pyyhkii nykyään hyvin. Samankaltainen ratkaisu pitäisi löytyä myös meiltä.

Olin erittäin onnellinen nähdessäni Riihimäen Painonnostajien järjestävän ilmaisen ohjelmointi/valmennusleirin. En koe suurta murhetta “hyvien asiakkaiden menetyksestä” tapauksissa, jossa joku tekee työtä LAJILIITON eteen. Lajiliittoa pitääkin tuupata eteenpäin. Ongelmaksi muodustuvat kohdat, missä rahaa liikuttaa henkilöt, jotka valmentavat elääkseen. Oma linjaukseni on ollut pitkään, että seuraystäviä valmennan ilmaiseksi. Oikeastaan ensimmäiset vuodet olen valmentanut pelkästään ilmaiseksi, sittemmin tein päätöksen valmentavani ainoastaan nuoria ja naisia ilmaiseksi ja nykyään olen kaventanut tämän seura- ja maajoukkuetyöhön.

Ilmoitin viime keväänä olevani käytettävissä Helsingin Herakleen lasten ja nuorten punttikouluissa. Syy on yksiselitteinen:  en kykene auttamaan oman seurani Tampereen Pyrinnön punttikouluissa, koska asun Helsingissä. Kuitenkin koen velvollisuudekseni saada lisää tulevaisuuden toivoja lajimme pariin. Me emme elä pelkästään 20-30vuotiailla Crossfitistä tulleilla myöhäisheränneillä.

Painonnosto tarvitsee vahvaa juniorityötä. Ilman “valtion tuntia” tätä työtä ei tapahdu ja lajimme kuolee. Me tulemme jäämään lamaan, kun Crossfit-villitys laantuu ja palaudumme takaisin kellareihin, joissa olemme kasvaneet. Onnihan meille olisi, jos tämä trendikkyys säilyisi mahdollisimman kauan, mutta olkaamme realistisia. Minusta on oikeastaan surullista nähdä, miten maksullisilla saleilla riittää vetäjiä samaan aikaan, kun punttikoulua ei monessakaan seurassa saada järjestettetyä. Häpeällistä.

Mielestäni jokaisen seuran pitäisi tavoitella vähintään muutamaa aktiivinuorta lisää per vuosi. Vaikka monessa seurassa samat ihmiset ovat tehneet yhdessä jo pitkään töitä ja seurasta on tullut perhettä, toivoisin energiaa silti riittävän punttikouluihin. Huolestuttavin ilmiö on kuitenkin nämä täysin rahastukselliset “aikuisten punttiseurat”, jossa ideana on vain saada rahaa. Onko tosiaan tilanne tämä, että me haluamme rahastaa urheiluseuroilla? Eikös urheiluseurojen jäsenmaksuilla ja kurssimaksuilla ole ideana saada yleishyödyllisyyttä koko yhdistyksen (tässä tapauksessa urheiluseuran) jäsenille? Olenko pudonnut junasta muistaessani, miten olemme vanhempieni kanssa seisseet myymässä Jazzeilla jäätelöä, olleet Nakkilan Viren porttivahtina, äidin kanssa leiponeet pullaa myyjäisiin ja tehneet talkootyötä. Onko tosiaan tämä aika kadonnut ja nykyään vain rahalla saa ja hevosella pääsee?

Ei käy. En halua suostua tähän vaan haluan jokaiselle lapselle ja ennen kaikkea nuorille löytyvän mahdollisuuden tehdä muutakin kuin potkia kiviä. Tiedän sen olevan vaikeaa, varsinkin tehtäessä urheilulla myös bisnestä, löytää oma kultainen keskitie omalle jaksamiselle. Toisilla meistä on enemmän  vapaa-aikaa kuin toisilla ja siksi panostus ei aina ole kaikilla sama. Kuitenkin sinä valmentaja siellä, joka luet tätä. Mitä jos sinulla on aikaa valmentaa rahasta 32 tuntia viikossa, liikenisikö tästä 32 tunnista 1,5 tuntia hyväntekeväisyyteen? Eli kieltäytymällä yhdestä kaupallisesta keikasta tekisitkin yhden ilmaisen lasten ja nuorten hyväksi? Ei kuulosta pahalta. Lasten punttikoulusta voi toki pyytää tuota kurssimaksua, mutta se pitäisi siirtää lyhentymättömänä seuratoimintaan ja näiden tulevaisuuden lupausten edessä siintäviin kisoihin ja koitoksiin.

Mielestäni jo pelkkä ajatus siitä, että yksi niistä nuorista saattaa olla seuraava Jaska, Miika, Milko, Jenni, Kulta-Kalle tai Karoliina, tekee työstä kiehtovaa. Valmentajana pystyt vaikuttamaan ja luomaan näille ihmisen aluille mahtavan startin elämälle, jossa pettymysten tohinassa koetaan onnistumisia, tavataan ihmisiä ja luodaan ystävyyssuhteita. Vaikka ehkä osan meistä elämä näyttää synkeältä oravanpyörältä ja salilla pyörimiseltä, niin uskallan epäillä jokaisen ammattinostajamme elävän omaa unelmaansa. Miika minulle sen kerran sanoikin, vaikka kaikki on tässä pienessä tilassa, tämä on se, jonka eteen hän on pienestä asti tehnyt työtä. Unelma olla urheilija on toteutunut.

Toivottavasti minäkin pääsen ensi syksynä auttamaan uusia painonnostajalupauksia tässä unelmassa tai ainakin näkemään, mitä on painonnosto.

Päivämääriä ei olla löyty lukkoon, mutta lisätietoja tulevista syksyn punttikouluista voi kysellä anni(aaattt)vuohijoki.com

xoxo

Anni

Similar Posts