Viimeinen piste on painettu paperille, joka näyttää lähes tyhjältä. Mutta olen sanonut kaiken mitä tiedän, ja se ei tällä kertaa ole paljoa. Palautan biokemian tentin silti hyvin mielin. Päätös panostaa viimeiset viikot EM:iin ovat kuitenkin tuoneet iloa päiviin ja vapautuneisuutta sekä opiskeluun että urheiluun, joten hieman ennakoiden voisin veikata olevani tekemässä tenttiä taas 13.4. Proffakin totesi, että aikaa on, joten nyt kohti Splitiä ja sitten takaisin Ouluun hoitamaan loput kurssit ennen kesälomaa. Priorisointi ja aikataulutus sekä ymmärrys siitä, että kaikkia asioita ei tarvitse tehdä kerralla, helpottavat elämää. Verrattuna edelliseen tutkintooni olen onnellinen, että olen oppinut keskustelemaan. Istuessa alas kurssien vastuuhenkilöiden kanssa olemme useasti löytäneet fiksuja ratkaisuja, että aika riittäisi molempiin.

Viime keskiviikkona puhelimeni soi ja Urheilusanomien toimittaja soitti kysyäkseen tunnelmia EM:stä. Olen koittanut olla ajattelematta koko kisoja. Jännitän aina paljon, jolloin rentous tekemisestä helposti katoaa. Nyt olen pyrkinyt pitämään harjoituksissa nautinnon tekemiseen. Olen eri mieltä vanhan liiton jermujen kanssa, kyllä harjoituksissa tulee olla hauskaa ja nostamisesta pitää kyetä nauttimaan. Jos se intohimo tekemiseen katoaa, on aika sanoa tangolle hyvästit. Minun kohdallani tätä ei ole käynyt vaan edelleen innostun harjoituksista. Mitä kovempi reeni, sitä mukavammin se menee. Toisaalta pyrin siihen, että en lähde salille suorittamaan ja puristamaan. Pyrin nauttimaan siitä, että teen työtä josta pidän, käytän kehoa, jonka eteen olen tehnyt tuhansia tunteja työtä.

”Antti Everin sanoin sinulla on mahdollisuudet mitaliin”. Mikä on mahdollisuus mitaliin? Se että onnistuessaan, ylittäessään itsensä voi kyetä taistelemaan mitalisijoista? Vai se, että huononakin päivänä tulos on parempi, mitä muilla. Minä vastaisin perimmäisen. Jos virhemarginaali on suuri, on vaikea nousta palkinnoille. Teoria on eri asia kuin käytäntö. Vaikka teoriassa Suomi voi kyetä hyvänä päivänä talviolympialaisissa 15 mitaliin, ei kaikilla vain voi olla hyvä päivä. Urheilija pyrkii aina suoriutumaan kilpailupäivästä paremmin kuin mistään muusta sitä ennen, mutta kuitenkin urheilu on herkkää ja mitä nopeampi laji, sitä useammin pienetkin virheet kostautuvat.

Suunta on oikea. Talven tuloskehitys on näyttänyt, että rahkeita on kansainvälisesti koviin tuloksiin. Se, että rahkeet riittää auttaa, mutta sekään ei vielä riitä. Se tulos pitää kyetä vaan vakioimaan, virheet minomoitua. Olen tammikuusta maaliskuun puoleen väliin nostanut noin 1579 onnistunutta lajinostoa yli 85% maksimista olevilla raudalla. Epäonnistuneita on 75 kappaletta. Tästä laskennasta puuttuu toki viimeisen kahden viikon kovimmat reenit. Kuten sanoin suunta on oikea, mutta vielä on paljon parannettavaa. Onnistumisprosenttini alkuvuoden reeneissä oli siis 95 %.

Puhelun jälkeen aloittelin hiljalleen reenini. Vaikka kyseessä oli kevyt harjoitus, jäivät Antin sanat kaivamaan. Reeni meinasi mennä aivan vihkoon, enkä nyt tarkoita päiväkirjaani BuJoa. Yritin olla ohjeen mukaan nopea, mutta pään pakottaessa olemaan kovempi, parempi ja mahtavampi, tuli nostoista lähinnä hitaita viimeisen pyöriessä takaa yli. Istuin hetken, ja tartuin tankoon. Tein vain yhden toiston, mutta lopetin ajattelemasta mihin minun tulee pystyä. Päätin miettiä vain mihin pystyn. Minun tulee luottaa siihen, että se mitä teen, riittää. Enempää ei voi vaatia, kunhan muistaa suorittaa oman työnsä ja nauttia matkasta. Ei työnteon tarvitse aina hauskaa olla, mutta 95% pitää olla onnistumisen tunnetta.

Tiistain nostot lienevät yksi vaikeimpia kisojani, mutta toisaalta myös helpompia. Taistelut on taisteltu, kunto on hiottu ja parsakaalit keitetty. Minun tehtäväni on vain nostaa. Nyt voi enää vain nauttia.

 Eva Wahlströmin sanoin: ”Ryppy otsassa on tappion enne”

xoxo

Anni