En ole uskaltanut haaveilla. Haaveilu sopii minulle elämäntilanteeseen, jossa tulevaisuus näyttää kirkkaalle ja elämä elettävältä. Tarvitsen tunteen, että olen siirtymässä jonnekin parempaan. Hetkessä pitää olla hallinta. Silloin on hyvä pysähtyä haaveilemaan. Ei ole siis ihme, että 2007 jälkeen en jaksanut haaveilla. Siksi monet unelmat jäivät puolitiehen, kuten opinnot ja niiden tarkoitus. Haaveeni valmistua lääkäriksi menetti merkityksensä.

Saadessani jälleen elämästä kiinni, ensin diplomityön osalta ja unelmatyöpaikan – kiitos wpd Finland – opin jälleen luottamaan siihen, että elämä kantaa ja haaveilu on hyvästä. Toteutuivat ne tai eivät. Mukaan mahtui onnistumisia voimanostossa, sekä myös pettymyksiä. Pettymykset eivät tuntuneet maailmaa kaatavilta, koska ne olivat vain kokemuksia matkalla haavemaailmassa, josta olikin tullut todellisuutta. Ja lopulta tuli olympiahanke – Rio 2016. Se toi mukanaan lääketieteen pääsykokeet, joissa ensimmäisen kerran puntaroin, onko minusta onnistumaan. Olenko riittävä, riittääkö pääni, olenko riittävän fiksu. Kuka minä oikeasti olen, ja mitä olen valmis laittamaan tämän elämän eteen. Vuosi 2016 oli opettavainen koska ymmärsin ensimmäistä kertaa, miten pitkälle usko omaan itseensä kantaa. Se saa endorfiiniryöpyn räjäyttämään tajunnan joka ikinen hetki, kun teet työtä itsesi eteen. Onnistumiset lisäävät onnistumisia.


Olen elänyt aina supersankarien ympäröimänä. Oma äitini on nainen, joka pystyy mihin tahansa. Hän on vahva, älykäs ja järjestelmällinen. Johtajaluonne, joka tietää mitä haluaa. Ja se tulee verenperintönä. Hänen kaikki sisaruksensa ovat samanlaisia. He ovat kaiken työn takana ihmisiä, joiden puoleen on haavoittuessa helppo kääntyä. Samanlainen on isäni. Hänen kykynsä tuntea empatiaa ja ottaa luokseen huonoinakin hetkinä on jotain sellaista, mihin haluaisin itse pyrkiä. Hän kykenee auttamaan aina muita, ilman että kasvoilta paistaa väsymys. Hän jaksaa tehdä töitä, talkoita, ajaa pitkin Suomea katsomassa kisoja. Tuon paikan täyttäminen ja vastuunkantaminen on tuntunut aina pelottavalta. Kun omat vanhemmat vanhenevat, eteen tulee myös yllätyksiä. Tällainen tuli vastaani 2018 isäni sairastuessa vakavasti. Oli minun hetkeni kantaa vastuuta, olla läsnä sekä olla vahva.

Negatiiviset asiat ovat vain kokemuksia elämässä ja niihin tulisi kyetä niin suhtautumaan. Omalta osaltani vuosi 2018 oli pyhitetty levolle kesän osalta, joka ei sitten kuitenkaan toteutunutkaan. Oli pakko jaksaa ja siirtää omat tuntemukset hetkeksi syrjään. On vain äärettömän vaikea pysähtyä, kun jarrupalat ovat jo kuluneet.

Supersankarin viitta on raskas kantaa”

supersankari

Kun kerran puet sen, on aseista riisuminen vaikeaa. Tiesin mitä minulta odotettiin ja mitä itse odotin. Minun piti selvitä. Minun piti auttaa heitä, jotka olivat aina seisseet vierelläni.  Otin ohjat käteen ja autoin minkä osasin sekä pystyin. Samaan aikaan omat harjoituskuviot ottivat harppauksen siirryttäessä ammattiliigaan ja rakentaessa omaa salia. Kulunut vuosi on ollut elämäni paras ja pahin. Se on opettanut pyytämään apua, ja sulkemaan ulos asioita, joihin en voi itse vaikuttaa. Kun saimme salin pystyyn oli aika nostaa kädet ylös ja todeta – nyt minua väsyttää.  Ja se on tuntunut samalla äärettömän hyvältä, ja samalla todella pelottavalta.

”Me emme elä vain kerran. Elämme jokaisella ainoalla hengityksellä. Me kuolemme vain kerran.”

Jokaisella supersankarilla on oma kryptoniittinsa. Se heikkous, joka saa maskin palamaan ja voimat ehtymään. Ja jokainen supersankari haluaa piilottaa sen, jotta sitä ei käytettäisi hyväksi. Se ajaa oravanpyörään, jossa hätähuutoihin ei kukaan vastaa vain siksi, että ajatus toisen ehtymättömistä voimavaroista on niin suuri. Mutta jokaisella meillä on rajallinen määrä jaksamista. Minun kryptoniittini on sosiaalinen elämä, joka rakentaa turvaverkoston. Kun luovun vapaa-ajastani, luovun ihmisistä ympärilläni. Kun elämän täyttää urheilu ja työt, ei minulle jää aikaa tuntea ihmisiä ympärilläni ja jakaa kokemuksia. Rakastan tarinan kerrontaa, mutta mitä tehdä kun ei ole enää kenelle kertoa tarinoita? Minä en ole robotti, johon voi vaihtaa öljyt. Olen ihminen, yksilö, jonka persoonallisuus on jatkuvassa muutoksessa samalla kun elinvuosia tulee lisää. Minun tulee vaalia tätä mahdollisuutta viettää aikaa itsekseni ja tutustua uusiksi siihen Anniin, jollainen haluan tulevaisuudessa olla.

Robottiin riittää että vaihtaa öljyt, ihmisyys on muutakin.

Suorittajapersoonien yhteinen tekijä on ylikuormittuminen. Koska monet asiat tuovat nautintoa ei kuluttavuutta huomaa ennen kuin on liian myöhäistä. Siksi pitäisi opetella tervettä itsekkyyttä. Se on kuitenkin vaikeaa sen jälkeen, kun Clark Kent on riisunut silmälasit ja jäljellä on vain supermies. Ihmiset osaavat arvostaa sitä, että olet lomalla. He nyökyttelevät ymmärtävästi sinun kertoessa, miten oli aika ottaa itselle tilaa. Seuraavassa lauseessa he kuitenkin tiedustelevat, olisiko sinulla sittenkin aikaa katsoa vielä muutama kuntoutusohjelma ja auttaa veroilmoituksen kanssa. Ne vievät vain hetken. Ja mitä supersankarit eivät tekisi kansakunnan pelastumiseksi?

Kun tällaisten ihmisten elämä romahtaa, he epäonnistuvat tai lopettavat jaksamisen, on vahingonilo ylimmillään, koska mitä olemme sanoneet – liian hyvää ei olekaan!  Huonointa on, että yleensä ne ovat ne samat ihmiset, jotka kuluttavat viimeiseen pisaraan omaa sankariaan. Terveen itsekkyyden yhdistämiseen ystävällisyyteen ja empatiaan onkin tärkein kyky saada itsensä jaksamaan. Meidän ei tule vastata sähköposteihin kesälomalla tai siirtää omia velvollisuuksia syrjään vain siksi, että jollakin toisella olisi asiat paremmin. Loppujen lopuksi oman terveyden ja jaksamisesesta huolehtiminen ovat aina prioriteettinumero yksi. Jos joku ei ymmärrä tätä valintaa, ei hän voi kuulua lähipiiriisi.

Supersankareita ei ole olemassakaan – vai onko heitä?

Me urheilijat joudumme jatkuvasti perustelemaan valintojamme muille. Miksi en syö kreatiinia, kuuluuko donitsit urheilijan ruokavalioon ja voiko urheilija käydä festareilla ja juhlia? Samalla monet urheilijat kirjoittavat mediaan, miten urheilun vuoksi puute vapaa-ajasta ei tunnu luopumiselta ja kunnon urheilija on ammattimainen 24/7. Se luo kuvan yli-ihmisistä, joille mikään ei ole mahdotonta. He näkevät maalin edessään joka ikinen aamu avatessaan silmänsä. He kysyvät itseltään jatkuvasti, miten tämä asia auttaa minua saavuttamaan paremman suorituskyvyn. Jos et kysy, epäonnistut.

Urheilija kohtaa noin 6 miljoonaa asiantuntijaa omaan elämäänsä. Me kaikki tiedämme omasta mielestämme paremmin, miten Noora-Lotan kantapää tulisi kuntouttaa, me kaikki olemme arvostelleet suomalaisia jääkiekkoilijoita, jotka vain golfaavat ja dokaavat kesäisin ja kun olympialaiset lähestyy, me kaikki huokaamme syvään – mitä minä sanoin – kun tulosrajat jäävät 10 sadasosan päähän. Pysyäkseen vahvana, on urheilijan tärkein ominaisuus henkinen vahvuus. Ja sen ylläpitämiseksi urheilijan on pakko vaalia omaa minäkuvaansa, arvomaailmaansa ja vapaa-aikaansa.

Takana on ensimmäinen kesä 12 vuoteen kun olen ajatellut vain ja ainoastaan itseäni. Olen ollut lomalla töistä. Olen harjoitellut koko kesän noin 14 kertaa viikossa. Olen kovemmassa kunnossa kuin koskaan ennen, mutta heinäkuussa myös harjoittelu rakoili. Syy siihen oli se, että minulla ei ole ollut tavoitteeni mielessä. Tai ne ovat olleet pelottavina peikkoina ja paineina. Olen unohtanut sen, miksi olen tähän kelkkaan lähtenyt. Tämän vuoksi lähestyin kesää eri tavalla. Jaoin voimavarojani. Opettelin sietämään keskeneräisyyttä ja epävarmuutta. Opettelin harjoittelemaan omien voimavarojen mukaan, enkä tuijottamaa vain harjoitusohjelmaa.

Tärkein opetus on silti ollut oman pään sisäinen taistelu siitä, minne minä olen matkalla. Se mitä lääkärin ammattiin kasvaminen on opettanut, on totuus siitä, että jos ihminen ei ole motivoitunut omasta elämästään ei hän ole kykenevä muutokseen. Kesäkuussa minulle kävi näin. Oman elämäni, sen ihanien komponenttien tuoma into katosi ja tilalle jäi tyhjyys. Ajoin mielelläni salille ilman kypärää ja harjoittelin kovaa, vaikka takareidessä tuntui järjetön puristus. Miksi niin tein? Koska en välittänyt. Näillä valinnoilla ei ollut minun päiväni kanssa mitään merkitystä. Vaakakupissa ei painanut mitään. Olin unohtanut haaveeni ja elämän nälkäni. Olin lopettanut unelmoimasta ja innokkuus siitä, mitä elämällä oli minulle tarjota, oli kadonnut.

Kaiken taustalla oli se usko siitä, että suorittamalla kaiken opin jotain elämästä. En oppinut. Elämä ei ole suoritusten summa vaan kokemusten. Suoritukset voivat luoda meille erilaisia – positiivisia ja negatiivisia – kokemuksia, mutta lähtökohtaisesti kukaan ei selviä tästä elämästä hengissä tekemällä vain täydellistä suoritusta. Se mitä me tarvitsemme, on syvään vedettyä henkeä, jossa elämä tuntuu niin vahvasti että se lataa palkeet täyteen energiaa saaden hymyn muovautumaan kasvoille. Minä löysin hymyni. Löysin sen Belgian Boomista tanssiessani varpaankynnet mustiksi, löysin sen Crossfit Oulun ylöstyöntöpaikalta, jossa vihdoin nostaminen tuntui jokaisessa solussa oikealta. Löysin sen vahinkopuhelusta, kun mummini soitti minulle, vaikka ei pitänytkään. Onni ei löydy pakosta, to do-listoista tai arvosanoista. Onni löytyy siitä hetkestä, kun tunnet jokaisella solullasi olevasi niiden asioiden äärellä, jota oikeasti rakastat. Ja kukaan muu ei voi sinulle kertoa, mitä ne asiat ovat, kuin sinä itse. Tunne siis itsesi, tarpeesi ja halusi. Äläkä ole valmis tinkimään niistä, koska silloin tingit omasta elämästäsi. Olet sitten urheilija, lääkäri, putkimies tai opettaja, tulee sinun maalata oma elämäsi taulu ilman, että annat muiden kuvitelmien vaikuttaa väreihin. 

Supersankarin viitta on raskas kantaa. Se peittää alleen heikkoudet, unohtaa persoonallisuuden ja pakottaa olemaan vahvin silloinkin, kun tekisi mieli käpertyä kasaan. Mutta todelliset supersankarit osaavat pyytää apua. Heillä on läheisiä, ystäviä ja tukiverkostoja, jotka välittävät jopa silloin, kun muu maailma huomaa, ettet osannutkaan lentää. Sillä elämässä ei ole väliä sillä, kuka lensi pisimmälle vaan vain ja ainoastaan sillä, kuka osasi nauttia matkastaan eniten.

Kohti Tokioa 2020

Anni

Similar Posts