Ensimmäiseksi haluan kertoa, että Ruskeasuon urheiluhallilla on 14.6. kello 18-19:00 kaikille avoin lasten tutustumispäivä painonnostoon. Tapahtuma on ilmanen mutta jotta osaamme varata riittävän määrän valvovia silmäpareja toivoisimme ilmoittautumiset jartukainen@gmail.com.

Käyn nyt valmentajan ammattitutkintoa Vierumäellä. Viime kertainen aihealueemme käsitteli henkistä valmentamista ja psyykkisiä ominaisuuksia. Aikuisurheilijoiden lisäksi käsittelemme nyt lasten ja nuorten valmentamista ja heidän kehittämistään ihmisenä.

Viimeisenä päivänä luennoimassa oli Samuli Marjeta, IFKn 05-syntyneiden vastuuvalmentaja, joka esitteli meille omaa vuosisuunnitelmaansa. Taulukko koostui kuukausisuunnitelmista ja vuosisuunnitelmasta. Sinne oli eritelty fyysiset ominaisuudet, henkiset ominaisuudet ja kasvatus. Samuli puhui paljon siitä, miten vastuuta lasten kasvattamisesta on siirretty jo pitkään kotoa seuroille. He olivat kehittäneet  järjestelmän, jossa vanhemmat ja lapset suorittivat yhdessä tehtäviä ja näin ollen töitä tehtiin kotona yhdessä. Kysymyksessä ei ollut “menkää lenkille” vaan arkisia haasteita. Ruokapäiväkirjaa, kuvaa kauppakassi ja muita helposti toteutetttavia tehtäviä, jotka opastavat nuorta urheilijan polulla.

Ajatus ja panostaminen lapsiin vaikutti mielenkiintoiselta. Vielä mielenkiintoisemmaksi teki kysymys siitä, miten IFK ei sitten ole johtava jääkiekkoseura. Miksi IFKsta ei tule huippuja määräänsä enempää. Pysähdyin miettimään. Onko nuorten vastuuvalmentajan vastuu tehdä heistä huippu jääkiekkoilijoita vai huippuihmisiä?  Onko valmentajan työnä viedä hinnalla millä hyvällä joukkue voitosta voittoon?

Vastuu roolimallina on nuorten kanssa toimiessa suuri. Olen nyt ensimmäistä kertaa Tatun jälkeen napannut henkilökohtaiseen valmennukseen myös nuoria. Syy siihen miksi en valmenna junnuja on se, että toivon voivani antaa heille aikaa. Minun pitää pystyä vastaamaan puhelimeen, olemaan tukena heikkona hetkenä enkä voi olettaa, että he selviävät aina itse. Lasten ja nuorten tehtävänä on ottaa askeleita eteenpäin kohti aikuisuutta ja mahdollista urheilu-uraa. Mutta matkaan mahtuu harja-askeleita, takaisin kulkemista ja sivuluisuja. Valmentajan tehtävänä on olla ohjaaja, mentori, roolimalli. Onko kentänlaidalla kirjoileva möykkääjä, joka rankaisee epäonnistuessa oikea roolimalli? Haluammeko lapsen ja nuoren kasvavan siihen, että epäonnistumisesta rankaistaan vai haluammeko hänen sittenkin oppivan yrittämään?

Lapsista, joita urheiluun tulee mukaan, vain muutama prosentti tulee tekemään lajista itselleen ammatin. Siksi on mielestäni edesvastuutonta unohtaa se tausta, että lajivalmentajien tulee toimia myös roolimalleina ja kasvattajina lapsen tiellä kohti aikuisuutta. Lasten valmentamisessa kun pitäisi unohtaa omat pyrkimykset, ja panostaa siihen, että mahdollisimman moni lapsista saa urheilun osaksi arkea myös tulevaisuudessakin.  Heistä kasvaisi terveet arvot omaavia, iloisia ja ystävällisiä henkilöitä, joiden elämää ei arvota se, voittivatko he Stadi Cupin vai ei.

Sehän siitä vaikeaa tekeekin. Lasten valmentamisessa pitäisi luopua siitä valmentamisen itsekkyydestä, missä omien valmennettavien menestys tekee valmentajasta paremman.Valmentajaa arvostetaan menestyksen mukaan eikä yläfemmoja heitellä siitä, että meidän koko joukkueen peruskoulun päätöstodistuksen keskiarvo oli yli 8.

Lasten valmentaminen onkin siis pelottavaa. Lapsia pitäisi valmentaa suurella sydämellä ja vastuulla. Se vastuu pelottaa ainakin itseäni. Jatkossa tulen itsekin pitämään yllä vastaavaa vuosisuunnitelmaa, valmentajan näkökulmasta. Tähän suunnitelmaan merkkaan tavoitteeni kasvaa paremmaksi opettajaksi ja valmentajaksi, haen motivaatiota kriittiseen itseni arvioimiseen. Toivottavasti siten muistan, mikä urheilussa on tärkeintä.

Anni