Olen tottunut pitämään elämäni aisoissa. Asioiden kuuluu tapahtua oikeaan aikaan ja järjestyksessä. Olen tietyllä tavalla kontrollifriikki. Äitini on sanonutkin että jos hän takertuisi niin pieniin seikkoihin kuin minä, suuret asiat jäisivät tekemättä.
Kesäkuu on ollut ihmeellistä aikaa. Juhannuksena Suomen maajoukkue sai varmistuksen olympiapaikasta, joka ei kuitenkaan ollut suuri yllätys vaan odotettu, tervetullut asia. Omaan harjoitteluuni se ei esimerkiksi vaikuttanut, sillä olin varautunut tähän. Valinta olympialaisiin ei ollutkaan sitten yksinkertainen. Valinnasta voitte lukea tästä linkistä. Olympialaisiin lähtevän naisnostajan nimi julkaistaan 18.7., joten siihen asti on jännitettävä.
Valinta on aiheuttanut paljon keskustelua ja monet ovat olleet järkyttyneitä meidän urheilijoiden puolesta, sillä odotus on pitkä. Minäkin järkytyin, mutta ollessani lenkillä tajusin erään tärkeän asian urheilussa: yllätyksellisyys.
Olen kilpailut kauan kansainvälisissä kilpailuissa enkä ole vieläkään kohdannut kilpailua, joka ei toisi tullessaan odottamattomia seikkoja. Joissain paikassa ruoka on ollut paikallista perinneruokaa, Norjassa asuimme tunnin ajomatkan päässä kisapaikalta ja harjoittelupaikalta, monet kisat on huoltajana ollut joku aivan muu, kuin oma valmentajani. Se ei ole saanut vaikuttaa minun sijoittumiseeni tai nostamiseen lavalla. Olen ollut kipeä, reidet ovat krampanneet ja unet olleet vähällä.
Ulkopuoliset tekijät eivät saa määrittää tulostamme lavalla, vaan meidän tulee kyetä ongelmista tai yllätyksistä huolimatta suorittamaan oma osuutemme 110 prosenttisesti, tai ainakin 100:lla. EM-kilpailuiden lämmittelyissä Kari laski 15 minuuttia vikaan lämpöni, mutta epäonnistuneet lämmittelynostot eivät olleet hänen syytään. Oma fokukseni kärsi, mutta sain kuitenkin lavalla koottua itseni. Se on minun työni. Yksikään huoltaja tai valmentaja ei pelasta meitä kolmen viikon odottelulta. Se meidän on tehtävä itse.
Kaiken tämän olympiatohinan keskellä, tapahtui erikoinen asia: pääsin sisään Oulun yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Lääketieteellinen on ollut ainoa koulu, johon olen hakenut. Kuitenkin vuonna 2007 veljeni kuoleman jälkeen olin liian väsynyt yrittämään ja ajauduin TTYlle ja diplomi-insinööriksi. Ajatus hakeutua alalle hiipi takaisin mieleeni vuonna 2014 ja 2015 hain ensimmäisen kerran jääden ensimmäiselle varasijalle. Tänä vuonna lukemiseni riitti opiskelupaikkaan asti.
Kaikki tämä on minulle outoa. Olen muuttamassa uuteen kaupunkiin osittain ja harjoittelemaan uudessa ympäristössä. Toisaalta minulla on pohjalla tutkinto, joten tämä minun opiskeluni kohti lääkärin ammattia on minulle ehkä enemminkin rentouttavaa ja uutta. Vaikka rakastan valmentamista on mahtavaa saada urheilun ulkopuolista tekemistä. Lisäksi en tule opiskelemaan opintotuella, joten opintoni voivat rauhassa mukailla urheilu-uraani ilman että minun tarvitsee kertaakaan ajatella opinnot edellä.
Elämäni on kevyessä kaaoksessa. Olen hitaasti varannut lentoja, asetellut punttikouluni kuntoon (tutustukaahan Herttoniemen punttikouluun (click) ja Kivenlahden punttikouluun (click) ja nyt koutsaustiimissä nähdään aina useampia valmentajia. Valmentajan ammattitutkintoa rauhoitan ja siirrän valmistumistavoitteen ensi kesään, jotta saan riittävästi aikaa myös itselleni. Erikoisinta tässä on ollut se, että olen levännyt. Harjoitukset ovat sujuneet hyvin aivojen ollessa kesälomalla. Ehkä pieni kaoottisuus tekee hetkeksi hyvää. Se tuntuu mystiseltä uudelta alulta ja kutkuttavalta epävarmuudelta.
Mutta älkää olko huoleti! Syksyn semmat ja koulutukset tulevat tapahtumaan normaalisti. Lisäksi punttikset pyörivät normaalisti, ja Herttoniemen punttis onkin jo lähes täynnä.
Nähdään siis syksyllä ja odotellaan kaikki innolla 18.päivä uutisia, jolloin saamme tietää kuka meistä Suomen painonnostonaisista hyppää Rion koneeseen.
xoxo
Anni
