Kello on 15:45. Kävelen koulun ruokalan kautta bussipysäkille. Väsyttää ja jopa hieman ahdistaa. Takana on yllättävän raskas vuosi. Lupasin itselleni, että seuraava vuosikymmeneni olisi rauhallisempi, mutta jotenkin se vauhti tuntuu vuosi vuodelta kiihtyvän. Kuka vetää jarrua, jos minä en sitä osaa? Pitääkö kaikesta vaan selviytyä, vai milloin on aika nostaa kädet ylös ja todeta, tästä ei tullutkaan mitään? 

Kaikessa hämäryydessään lumi, talvi ja pimeys rauhoittavat mieltä.

Kokonaiskuorman hallinta on haastavaa. Kun toukokuussa istuimme alas Team Tokion kanssa, Vilho kysyi minulta – jälleen – mitä aion tehdä opintojeni suhteen. ”Olet oppimassa hyväksi lääkäriksi, et läpäisemässä yliopistoa”. Tämä lause antoi silloin ajattelemisen aihetta. Päätin pyrkiä tekemään valintani siten, etteivät ne vaikuttaisi siihen, millainen ura minulle tulee. Tosi asia oli, että edessäni oli harjoitusten osalta raskain mahdollinen kesä. Pyhitin kesäni harjoituksille sekä artikkelin viimeistelyyn. Kesästä muodostui painonnostoloman sijasta henkisesti yksi raskaimmista kesistäni kymmeneen vuoteen, josta tulen avaamaan myöhemmin. Sanottakoon, että ensimmäistä kertaa ymmärsin, mitä priorisointi tarkoittaa.

Priorisointi ja kompromissi eivät ole synonyymit

Liian usein sotkemme priorisoinnin ja kompromissit toisiimme. Kompromissin voi tehdä vain silloin, kun kaksi yhtä tärkeää asiaa taistelee keskenään. Parisuhteessa henkilöitä ei priorisoida vaan valinnat ovat kompromisseja. Ensimmäinen askel on tunnistaa omat prioriteetit, jotta kompromissien tekeminen on järkevää. Minun tärkein prioriteettini ei suinkaan ole urheilu, vaan perhe. Yksikään urheilusuoritus, Suomen ennätys tai muu ei tule menemään oman lähipiirini ohi. Urheilu-uraani siivittääkin se tieto, että he elävät sitä mukanani täysillä. Se on meidän “yhteinen” projektimme, jolloin tämä ei tunnu uhraukselta, eikä kompromissilta. Tämä on ratkaisu.

Oulussa ollessani jätän työt ja muun kotiin. Oulu on minun opiskelumekkani, jonne en päästä muuta.

Minun kompromissini tapahtuvat opiskelujen ja urheilun välillä. Lääkäriksi kasvaminen on minulle tärkeää. Olen luvannut opiskeluminälleni, että hoidan olympiakarsinnat huolella. Jos pääsen olympialaisiin, keskityn niihin 110 %, jonka jälkeen aion hetken mennä taas opinnot edellä. Se tekee hyvää sekä henkisesti että fyysisesti. Opinnoissa ja urheilussa kun on se jännä yhtäläisyys, että ne kumpikaan eivät ole sisällöllisesti meidän arvomaailmamme ja minäkuvamme perusta. Ne ovat ammatteja ja elämäntilanteita.

Opiskeluelämän ympärillä tulee olla sisältöä

Olin kertomassa opiskelijaelämästä Studia-messuilla ja puhumassa Oulun liopistosta. Tärkeimpänä ohjenuorana sanoinkin, että nauttiakseen tästä matkasta tulee antaa itselleen lupa epäonnistua ja pitää yllä muutakin elämää (kuulostaako tutulta omasta urheilijapolusta puhuessani?).  Muulla elämällä en välttämättä tarkoitakaan railakkaita opiskelijabileitä vaan harrastuksia, ystäviä, matkustamista ja muita tavoitteita. Liian usein ajaudumme jo opiskeluaikana oravanpyörään, jossa kesät tehdään ylitöitä töissä ja lukukaudet opiskellaan 6-8 h koululla ja illat vielä kotona. Yksikään ihminen ei kykene olemaan tehokas 12 h vuorokaudessa viikosta toiseen tai kuukaudesta toiseen. Minulle urheilu ja opinnot ovat tuoneet vastapainoa, ainakin tähän saakka.

Kun opinnot siirtyivät kliiniseen työhön tänä syksynä, olen huomannut paineen oppia olevan suurempi kuin ennen. Kun vastassa on ihminen, tunnen olevani vastuussa ratkaisuistani ja tekemisistäni. Välillä koen jopa riittämättömyyden tunnetta, kun en hallitsekaan kaikkea tietoa tai muista jokaisen taudin latinankielistä nimeä. Tässä kohtaa joudunkin vastaamaan suurimmasta hyvyydestäni/pahuudestani eli empaattisuudesta ja herkkyydestä.

Ihmisten kohtaaminen on palkitsevaa, mutta kuluttavaa

Puhuttaessa lääkäriksi kasvamisesta, tulee muistaa, että toisen ihmisen kohtaaminen on aina uusi ja erilainen tilanne. Kahden ihmisen side on aina yksilöllinen ja yhteistyön onnistumiseksi tulee lääkärin kyetä mukautumaan toisen ihmisen haasteisiin. Minun ongelmani on se, että kohdatessani ongelmia toivon voivani ratkaista ne kaikki. Ongelmien ratkaisu on minulle tärkeää. Kun en voikaan ratkaista kaikkia ongelmia, koen epäonnistumisen tunnetta. Tämä oli suuri haasteeni ollessani amanuenssissa lasten psykiatrisella sekä ensimmäisessä osastoharjoituksessa. Työpäivien jälkeen olen henkisesti uupunut, koska en osaa vielä jarruttaa omaa mieltäni, vaan annan koko tunnekirjoni jokaiselle vastaantulijalle. Sama ongelma, joka minulla on ollut valmentajana, seuraa minua myös lääkärin töissä.

Siinä ensimmäinen astrupi mutta ei todellakaan viimeinen!

MM-kilpailuiden jälkeen suoritin ensimmmäisen osastoharjoittelujaksoni Lapin keskussairaalan keuhko-osastolla. Perfektionismi. Vihaan sitä, etten ole kerralla erinomainen. Intuboinnit kesätyössäni ja nyt sisäosastojen astrupit saivat verenpaineeni ylös. Kun vastassa on ihminen ja hänen tuntemuksensa, koen suurta häpeää ja minäkuvan murenemisesta, jos en onnistukaan. Mitä jos henkilöön sattuu? Lasten valmentaminen aiheuttaa minulle samoja tunteita.

Lasten ja nuorten mukana oleminen on haastavaa. Minä voin olla se ainoa ihminen, jonka sana merkkaa minäkuvaa muokattaessa. Saatan olla ainoa kohtaaminen fysiikkavalmennuksessa. Minä maalaan sitä kuvaa heille, millaisena he näkevät maailman. Kuvassa oma kummipoikamme Timi

Mitä jos minä tällä kohtaamisella aiheutan jotain sellaista tähän henkilöön, että se jättää jälkensä koko loppu elämäksi? Raskasta, eikö vain. Siitä syystä keksin itselleni myös kliinisten taitojen oppimisjärjestelmän. Valjastin päiväkirjaani sivun, johon listasin ensi vuodelle kliinisen osaamisen tavoitteet. En aio pitää kirjaa epäonnistumisista vaan ainoastaan onnistuneista suorituksista. Samalla saavutan sitä tavoitetta, jota Vilho Ahola toivoi. Pyrin kasvamaan hyväksi, osaavaksi lääkäriksi. Sitä minusta ei tule vaikka lukisin kaikki kirjat. Tarvitsen myös käden taitoja ja kliinistä osaamista. Minulla pitää olla lupa epäonnistua, kuten minulla on lupa epäonnistua tempaustreenissäkin. Mutta tärkeintä on yrittää parhaansa, välittää siitä mitä tekee ja ottaa nöyränä vastaan annettu oppi.

Oppiakseen hyväksi lääkäriksi, tulee kohdata hyviä opettajia. Lääketieteellinen ala on yllättävän paljon tiimityöskentelyä, jossa kysymysten esittäminen on välttämätöntä. Oma ylpeys on pakko niellä ja antaa tiedon ja taidon tarttua muualta.

Henkilökohtainen opintosuunnitelma

Ryhmä- ja keskustelutaitoja olen tarvinnut koko opintojeni ajan. Tänä syksynä rakensin ensimmäisen HOPSini yhdessä vastuuopettajien kanssa. Jos tämä kalenterielämä on opettanut minulle jotain, se on ihmissuhde- ja keskustelutaitoja. Vaikka akatemiaurheilijana minulla olisi mahdollisuus käyttää hyväksi OSUAn opintoneuvojia ja heidän suunnitelmiaan, olen pyrkinyt kohtaamaan vastuuopettajat itse. Yhteistyöllä olemme löytäneet sellaisia ratkaisuja, millä olen kyennyt suorittamaan opintojani matkalla kohti Tokioa. Ja minun kohdallani matkani tulevaisuus selvinnee jo syksyllä 2019. Tämän jälkeen voin katsoa uudelleen, lähdenkö tavoittelemaan mitalia Tokiosta vai keskitynkö saamaan lääkärinluvat ennen kesää 2020.

Vaikein asia minulle on ollut realismi. Realismi omasta jaksamisesta. Koska harjoittelen nyt kovempaa kuin koskaan ennen, en ole jaksanut opiskella samalla intensiteetillä kuin ennen. Vuonna 2016 olympialaisten jälkeen keskityin tarkoituksella vuoden enemmän opintoihin antaen itselleni tilaa, sain opintoni rullaamaan mukavasti. Nyt asiat ovat toisin.

Opi sanomaan, en pysty.

Tärkein oppimisprosessini on ollut oppia sanomaan, etten jaksa. Siihen on monia syitä. Olen vuosien varrella kohdannut ihmisiä, jotka lupaavat tähdet taivaalta, tai no esimerkiksi tulevansa reenaamaan kanssani, ja kuitenkin he aina tuottavat pettymyksen eivätkä tulekaan. Olen oppinut itse arvostamaan ihmisissä suoraselkäisyyttä. Ystäväni Steffi totesikin taannoin, että olen hänen ystävistään se, jolle on helpoin sanoa ei. Olen siitä onnellinen. Olen se, kenelle voi suoraan sanoa, etten nyt jaksa. Kun ihmisten välillä on luottamuksen side, ei meidän tarvitse tehdä katteettomia lupauksia, yliodotusten meneviä aikatauluja, vaan voimme rakentaa toimivan konseptin yhdessä. Tähän minä olen vasta nyt oppinut.

Lisähappi tulee välillä tarpeeseen myös kandilla :)

Olen joutunut viimeisen syksyn aikana laittamaan monelle kurssivastaavalle viestin, etten vain nyt enää pysty. Ratkaisuna on usein ollut asioiden siirtäminen ensi vuoteen tai lisäajan saaminen. Olen oppinut siihen, että sanoessani liian tiukan palautusaikataulun ja tajutessani sen mahdottomuuden, voin todeta, etten onnistu tässä sen sijaan, että riipisin hermojeni raunioilla viimeisiä lauseita kasaan yön pikkutunteina. Olen yrittänyt olla lupaamatta mitään sellaista, mihin en kykene. Tämän taidon opetti minulle artikkeliohjaajani Ilona Mikkola.

Kiitos, anteeksi ja ole hyvä

Tämän kappaleen alle sopiikin hyvin käsitellä lähes valmiin artikkelini kuulumiset. Ihmettelen edelleen, miten Ilona ja Maria (Hagnäs) ovat jaksaneet minua tämän kuluneen vuoden. Jatkuvaa kisareissua, aikataulujen venymistä ja päälle päsmäröintiä. Artikkelin kirjoittaminen on ollut minulle yksi opettavaisimpia kokemuksia. Olen kirjoittanut paljon, olen kirjoittanut teknillistä ja tieteellistä tekstiä, mutta silti olen aivan märkäkorva lääketieteellisissä julkaisussa. Se mikä minun mielestäni on kuulostanut hyvältä, on ollut ohjaajieni ja proffien mielestä aivan nurinkurista. Onneksi olen sentään oppinut vuosien saatossa paremmin englantia. Muuten tämä olisi ollut farssi. Minua hävettää, miten ylimielisesti olen suhtautunut omaan kirjoittamiseeni nyt, kun se on mennyt useiden sensuurien läpi. Samalla olen oppinut jotain:

Opiskeluissa, työelämässä ja urheilussa on se yhteistä, että suurien linjojen saavuttaminen vaatii saumatonta yhteistyötä. Kehittyäksemme meidän tulee vastaanottaa apua, tarjota sitä ja oppia kunnioittamaan yhteisöä ja ympärillä olevia ihmisiä. Tästä syystä haluankin todeta olevani äärettömän kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka mahdollistavat minun kasvamiseni kohti lääketieteen lisensiaatin tutkintoa. En selviäisi lukukauttakaan yksin. Nyt kun huomenna on aika taas pakata tavarat ja lähteä kohti seuraavaa olympiakarsintaa ja Qataria, huomaan kaipaavani jo nyt takaisin talviseen Ouluun. Lumi, etäisyydet ja elämän helppous. Siitä on opiskelu Oulun yliopistolla tehty.

 

Olemme yksin mitättömän pieniä, mutta yhdessä kasvamme suuriksi.

Anni

Similar Posts