Henkisesti erittäin haastavan reenijakson jälkeen oli aika siirtyä Texasin Houstoniin keskiviikkona. Kuten jo edellisessä postissa kirjoittelinkin, odotukset eivät olleet korkeat, mutta toisaalta Ghetto Snatchissä herännyt kunto antoi toivoa paremmasta. Kesä oli paras tähän mennessä harjoitusten osalta ja PMien tulos antoi uskoa siihen, että tosiaan 200kg yhteistulos alkaa olemaan käsillä ja eväät isoihin nostoihin oli nyt pakattu koneeseen. Mutta painonnoston eräs paras ominaisuus onkin, että koskaan et tiedä, mitä nurkan takana tapahtuu. Vaikka kunto olisi kova, voi tulos olla torso ja toisin päin.

Itse kisaa en analysoi sen tarkemmin, sillä sitä varten minulla on valmentaja. Minun tehtäväni on nostaa ja pyrkiä suoriutumaan minulle annetuista tehtävistä mahdollisimman hyvin ja laadukkaasti, jos se ei onnistu, Mikan tehtävä on päätellä missä on vika. Tämä kisa oli ensimmäinen oikea kisa, jossa jäin tuloksetta. Jäsentenvälisissä sitä on tapahtunut muutaman kerran aiemmin. Edellisissä arvokisoissani olen joka kerta kyennyt nostamaan ennätykseni (kuudesti), mutta tällä kertaa en. Olen muutamat kisat nostellut sormi liipaisimella, ja tiesin noutajan tulevan jossain vaiheessa, jos en saa asioita järjestykseen. Toisaalta en uskonut tuon tapahtuvan tempauksessa.

Onneksi selvisin aika lievällä ripitykseltä ulkomaailmasta. Odotin ehkä pahempaa. Mahtavaa oli huomata, miten ne oikeat ihmiset ympärillä, jotka olivat nähneet tuon räpimisen viimeiset 6 viikkoa seisoivat rinnalle eivätkä arvostelleet. Kukaan urheilija ei halua jäädä tuloksetta MM-kilpailuissa. Kukaan meistä ei ole lähtenyt kilpailuihin turistiksi ja yksinkertaisesti jo siitä syystä, että harvalla meillä on halua tehdä usean tuhannen euron turistimatkoja. Mielummin sitä kai lähtisi vaikka Los Angelesiin ottamaan aurinkoa. Se pettymys, joka huonosta tuloksesta jää, on vaikea niellä. Jotenkin tekisi mieli mennä kiven alle piiloon, ettei kukaan katso syyttävästi. Sellaistahan se meillä Suomessa on, toisten epäonnistumisesta nauttimista.

Mutta ei se minua haittaa, sillä suurin pettymys tuli siitä, että takanani on uskomattoman hieno ihmisjoukko katsomassa kisoja ja uskomassa minuun. Se, että petin heidän odotuksensa (joita kukaan ei koskaan kohdistanut minulle, jotka kaivoin aivan itse) on paljon pahempaa, kuin kuulla tuntemattomien ihmisten löpinöitä turismista tai haluttomuudesta nostaa. MM-kilpailut tai tarkemmin Suomen edustaminen ovat suurimpia kunnioita, joita urheilija urallaan voi saavuttaa. Kun kerran on pukenut maajoukkueasun päälleen, ehkä ymmärtää mitä tarkoitan.

Urheiluun kuuluu epäonnistumiset siinä missä onnistuminsetkin. Meidän todellinen henkinen kantti mitataan sillä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Omalta osaltani edessä on äärettömän vaikea Seurajoukkuefinaali Porissa. Vaikeaksi sen tekee aikaero yhdistettynä MM-kisojen epäonnistumiseen, jonka seurauksena pelkkä raakatempauskin ahdisti perjantaina.

Paljon tuli juteltua ennen ja jälkeen kilpailun huonekaverin Merin kanssa reenaamisesta ja elämästä yleensä. (Kiitos siitä ) Totesin että joskus tulee oltua liian ankara itselleen. Kun kehittymisen palo on suuri, tuntuu ainoa tie parempaan tulokseen olla harjoittelun lisääminen, vaikka välillä pitäisi malttaa irrottaa. Ei reenien kuulu olla henkisesti kuluttavia ja ahdistavia, vaan loppujen lopuksi nostamisesta pitää oppia nauttimaan. Kukaan ei jaksa tehdä päivästä toiseen työtä, josta ei koskaan saa hyvää fiilistä. Onneksi näissä kisoissa tehtiin tulosta enemmän itselleen ja Norjan EMssä tulosta on pakko tehdä, jo siitäkin syystä että siitä ratkeaa Suomen olympiapaikka.

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa kauan odotetulle peruskuntokaudelle, ja oppia olemaan itselleen armollisempi. Joulukuun lopulla suuntana on Thaimaa, johon toivottavasti saamme mukaan Kinnusen Karin tuijottelemaan nostoja :)

xoxoxo

Anni