Anni Vuohijoki tempaus

Olen ratkaisija. Haluan että asiat ratkeavat ja uskon, että jokaisella ongelmalla on ratkaisunsa. Siksi tärkein teemani onkin viime aikoina ollut oppia kestämään keskeneräisyyttä ja heittäytyä ajelehtimaan hetkittäin. Koska kaikki asiat eivät ole aina sinun itsesi säätelemiä vaan monen tekijän summia. Silloin voit keskittyä vain omaan osuuteesi, ja jos se ei riitä, nostaa kätesi ylös.

Levin huippu. Kuva: Jussi Jokinen

Häviäminen, epäonnistuminen sekä ongelmat ovat asioita, joita meidän tulisi kohdata jo lapsena. Jos meidät totutetaan siihen, että elämä on pelkkää naminamia, ei ole ihme, että monelta ihmiseltä putoaa pohja, kun kaikista meistä ei rakentunutkaan tasavertaisia voittajia, miljonäärejä ja tietokirjailijoita. Oikeastaan meistä kaikista voisi tällaisia hahmoja tulla, jos olisimme jo aikanaan ymmärtäneet, ettei asioiden aina tarvitse mennä hyvin. Ne menevät miten menevät ja jatkossa osaamme käyttää aikaamme ja energiaamme fiksummin. Vieressä peilikuva katsoo sinua ja toteaa, mitä minä sanoin.

Aloitin kontrolliriippuvuuden vuonna 2006 kun veljeni menehtyi. Siitä alkoi kierre, jossa halusin pystyä kontrolloimaan kaiken ympärilläni olevan. Ensimmäinen niistä oli oma harjoittelu sekä kehonpaino. Tein omat harjoitusohjelmani ja kontrolloin unta, ravintoa ja tekemistäni niin tarkkaan, että lopulta vältin rasvan syöntiä täysin. Se ei ollut kannattavaa, mutta sillä tietotaidolla, joka minulla silloin oli, se tuntui järkevältä. Edelleen tänä päivänä olen tavannut ravintovalmentajia, joiden mielestä rasvaa ei tarvita. Eihän sitä tarvita kuin esimerkiksi hormonaaliseen hyvinvointiin, ihon ja hiusten hyvinvointiin sekä D-vitamiinin imeytymiseen, joten mitäpä tuosta.

Muistan, miten siivosin joka päivä asuntoani uudestaan ja uudestaan, koska silloinen menetyksen ja ikävän tunne, olivat niin vahvasti läsnä. Ajattelin, että siivoamalla saisin ajatukseni myös järjestymään. Mutta niin ei käynyt. Asioiden korjaaminen käytännön teoilla ei valitettavasti onnistu, jos et ole särkenyt fyysisesti mitään. Henkisesti taasen itsesi kokoaminen on niin pitkä prosessi, ettei sitä kannata kuvitella saavansa hoidettua vain loppusiivouksella. Mutta tiedättekö mihin tekeminen auttaa?

Kylmä talvipäivä. Kuva: Jussi Jokinen

Fyysiset teot, liike, urheilu sekä erilaiset to do-listat ja suunnitelmat antavat aivoillemme rauhaa ajatella. Tällaiset terapian muodot ovat olleet jo pitkään käytössä, ja kaikki me tiedämme miten liikunta rauhoittaa míeltä. Se johtuu siitä, että jäsennämme ajatuksissamme ratkaisuja ja saamme kiinni mielestämme. Liikunta ei siis itsessään paranna, vaan se antaa sinulle – ja minulle – avaimet tehdä ratkaisuja ja muutoksia. Se auttaa meitä löytämään vastauksia. Kun uskallamme tunnistaa tarpeemme tehdä asioista ratkaisuja, ymmärrämme myös pakkomielteen. Kun lähdemme tekemään asioita vain ratkaisun kiilto silmissä, unohdamme keskittyä hetkeen ja sen tunteeseen. Kun uskallamme irrottaa ratkaisusta, annamme itseasiassa aikaa keskittyä ratkaisujen löytämiseen.  Koska välillä meidän on pakko luovuttaa, irrottaa ja päästää irti, ollaksemme valmiit elämään hetkessä. Koska meillä ei tässä elämässä ole mitään muuta kantavaa voimaa, kuin hetkistä nauttiminen.

Olen viimeisen kahden vuoden aikana tehnyt lukemattoman määrän kompromisseja ja häviäjänä on ollut aina minä. Minun jaksamiseni, leponi ja onneni. Minun harrastukseni. Siksi viime syksyllä tulin jo viime blogissa mainitsemaani tilanteeseen, että nyt on aika siirtyä kompromisseista muutoksiin. Koska en voi ratkaista jokaista maailman murhetta, en pelastaa kaikkia ihmisiä tekemiltään virheiltä, tulee minun kohdata kompromissien sijaan muutos. Ja välillä muutokset sattuvat ja tuntuvat pahalta. Totuus on silti se, että meidän elämämme arvo määräytyy onnessa, jota itse kohtaamme elämässä. Ja jos emme uskalla tehdä muutoksia oman onnemme eteen, elämme keskinkertaista väljähtynyttä elämää, joka ei tyydytä meitä.

Viimeinen treeni ennen polven hajoamista sujui hienosti. Kuva: Jussi Jokinen

Helvetin polvi. Olin henkisesti niin jo matkalla kohti vuoden 2020 saavutuksia, kovemmassa kunnossa kuin pitkään aikaan kyykkyjen tuntuessa hyvältä. Haistoin kotona joulukukkien tuoman puhtauden, ja annoin taas vaan mennä ilman pelkoa siitä, mitä maailma toi eteen. Se toi haasteen.  Haasteen, jonka ratkaisen niin hyvin kuin osaan. Olen ratkaisija, joka on vihdoin oppinut haistamaan myös hetken eikä vain tulevaa.

Olen viimeisen viikon aikana sanonut useammin ei, kuin olen sanonut 31-vuoteen. Olen ollut no-man, joka ei halua tehdä kompromissia. Olen samalla itkenyt koko sieluni vereslihalle, koska kaikki tämä ratkaisuiden tekeminen tuntuu paskalta. Tuntuu pahalle sanoa lääkärilleni ei, että haluan mennä olympialaisiin, koska luotan siihen, että ehdin operoimaan ruston kuntoon myöhemminkin. Tuntuu paskalta sanoa Teneriffan leirille ei, koska ei ole järkeä nyt lähteä sinne, kun pitää kuntoutua. Tuntuu pahalta lähettää Meri sinne yksin, ja itse maksaa taksirahat, jotta pääsee ottamaan kunnon kylmähoitoa. Kotikylmä ei riitäkään. Tuntuu pahalta sanoa opinnoille ei, koska nyt mennään kohti Tokioa. Kello tikittää, harjoitukset odottavat ja matka kestää enää vain 200 päivää.

Tuntuu pahalle sanoa omille läheisille ei, sillä en vain jaksa muiden ongelmia – haluan keskittyä omiini. Olen liian kauan antanut rauhan olla maassa, että minä pärjään. Kohtuullisesti pärjäänkin tekemällä jatkuvia kompromisseja. Sillä ne ovat siitä helppoja; eivät loukkaa ketään. Ne ovat kompromisseja. Asioita, joita tehdään, jotta kenellekään ei tule paha mieli. Mutta huippu-urheilussa ei ole kompromisseja. On yleensä niitä, jotka voittavat, ja jonkun on tultava aina viimeiseksi. Vaikka koululiikunnassa kuinka haluaisimme välttää tämän, se on kuitenkin niin. Haluan selvitä omasta elämästäni voittajana, enkä katkeroitua siitä, etten yrittänyt vaan tyydyin kohtalooni. Ei enää kompromisseja, vain muutoksia. Tämä on minun vuoteni. Vuosi 2020. Olympiavuosi.

Samankaltaiset artikkelit