Näin kirjoitti eräs facebook-tuttavani sivuilleen. Kaisa Mäkäräisen heikko alku suivaannutti monet urheilufanaatikot. Analysointi on ollut kovaa ja mietintä siitä, miten on mahdollista, ettei suomalainen urheilija kykene suoriutumaan paineen alla. Ylen studiossakin asiaa puitiin ja paineen sietokyvystä todettiin “toisten olevan viilipyttymäisempiä” kuin toisten. Se on totta, mutta unohdimmeko sen, että myös kehomme tärkein elin aivot, oppii asioita ja on kykenevä mukautumaan. Ei kaikki ole perimästä kiinni.
Haastattelin kirjaani, Voima Kanssamme, varten suomalaisia huippu-urheilijoita ja törmäsin 9/10 tapauksessa samaan ongelmaan: Pettymyksien käsittelyyn ja mielenlujuuteen ei panosteta tarpeeksi. Urheilijat hakivat ja saivat apua vasta, kun ensimmäinen romahdus oli jo tapahtunut. Kun itsetunto oli murjottu, aloitettiin elvytys. Ei siis ihme, että moni urheilija valitsee hiljaisuuden ja mediasta irtaantumisen, sillä median ja seuraajien paine on kova. Jos tätä painetta ei ole tottunut kontrolloimaan, on hyvin vaikea löytää oma ilo ja motivaatio tekemiseen.
Kehitys ei lopu tyytyväisyyteen vaan siihen, ettemme ole enää motivoituneita.
Ainoa eteenpäin ajava asia on motivaatio. Jos menetämme motivaatiomme, emme voi kehittyä. Tyytyväisyydellä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Voimme ja meidän pitää olla tyytyväisiä itseemme joka päivä. Jos emme ole tyytyväisiä, tulee asioiden muuttua. Onnellisuus ja hyvinvointia edistävät onnistumista. Pahoinvointi, epävarmuus ja ahdistus taas vähentävät sitä.
Aki Hintsan kirjassa puhutaan paljon hyvinvointivaltioiden haasteista ja siitä, miten esimerkiksi Etiopiassa juoksijoilla on vain voitettavaa. Juoksemalla he voivat saavuttaa rahaa, arvostusta ja paremman elämän. Meillä Suomessa urheilulla voit toki saavuttaa paljon, mutta tukkaan tulee henkisesti ja taloudellisesti paljon uran aikana, sitä rakentaessa sekä urheilun loppuessa.
Ei siis ole ihme, että moni urheilija kärsii epävarmuuden tuomasta ahdistuksesta, ja luottaminen omaan itseensä on välillä haastavaa. Epävarmuus kuuluu huippu-urheilijan arkeen ja työhön, ja tämän kanssa tulee oppia elämään. Tämä itsetunnon, esiintymisen ja paineiden sietämisen kestäminen tulee aloittaa jo nuorena. On äärettömän vaikea korjata ongelmia aikuisiällä, jos ongelmat ovat olleet läsnä jo vuosia. Siksi lasten ja nuorten harjoitteluun tulee lisätä pettymysten käsittely, kilpailutilanteista selviytymistä sekä paineen alla toimimista. Kaikki nämä helpottavat tavallista arkea tulevaisuudessa, joten urheilulla voidaan tuoda lisää elämänhallintaa ja -kokemusta myös aikuisikään.
Jos meille ei opeteta nauttimaan valokeilassa olemista, emme koskaan kykene hallitsemaan paineita.
Lasten ja nuorten kilpaurheilua pyritään rajoittamaan. Lasten erittely edistyneempiin ja tasoihin on kiistelty aihe. Suomi haluaa fair play-henkeä ja harrastelua. En sano, että harrastelu on pahasta, mutta mielestäni kaikkien aina voittaessa, luodaan maailmasta kuvaa, joka ei pidä paikkansa. Vanhempamme, valmentajamme ja tukiverkkomme ei voi suojata meitä maailman loppuun asti kohtaamasta pettymyksiä. Urheilu opettaa parhaimillaan pettymysten ja epävarmuuden sietämistä. Urheilu opettaa ahkeruutta ja tavoitehakuisuutta. Uskottelemalla kaikkien pelaavan ja olevan yhtä taitavia, opetamme vain utopiaa. Kaikilla on yhtäläinen oikeus urheilla ja harrastaa. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus olla joukkueessa tai harrastaa lajia, jota rakastaa. Mutta olen sitä mieltä, että lapsille tulee myös opettaa, että
Lahjakkuus on vain lapsena opittuja taitoja. Harjoittele ja tule paremmaksi. Ainoastaan kovalla ja määrätietoisella työllä saavutetaan unelmia. Ja siltikin mukana on aina epävarmuus.
Sen sijaan, että urheilun kilpailustatus viedään pois, tulee lapsille opettaa, että se on vain urheilua. Pettynyt saa olla, ja häviäminen saa harmittaa. Kuitenkin seuraavana aamuna tulee mennä kouluun, elämässä pitää nähdä ystäviä, kunnioittaa kilpakavereita ja nauttia elämästä. Lapsille tulee opettaa kilpailun lisäksi, ettei kenenkään meidän ihmisarvo ole kiinni tehdyistä maaleista tai ammutuista osumista. Kun lapset ja nuoret ymmärtävät tämän, he kykenevät urheilemaan tullakseen paremmaksi. He eivät harjoittele, koska pelkäävät epäonnistumista. He harjoittelevat, koska haluavat tulla paremmaksi. Kaisan sanoin: elämä on ja se jatkuu.
Yksikään taitolaji ei tapahdu pakottamalla.
Kaisa Mäkäräinen on yksi suurimpia naisurheiluesikuviani määrätietoisuudellaan ja tavasta, jolla hän on tehnyt rakkaudestaan ammatin. Kaisa on supernainen. Minulle hänen urheilullinen arvokkuutensa ei ole kiinni siitä, ottaako hän huomenna mitalin. Hän on näyttänyt osaavansa asiansa, tietävänsä mitä tekee. Kaisa on maksanut matkansa Koreaan ja on ansainnut jokaisen onnistumisen hetket ladulla ja sen ulkopuolella.
xoxoxo
Anni
Loppuun hieman kuulumisia Oulusta :) Laittakaahan myös youtube-sivustoni seurantaan!