Kolme vuotta sitten istuessamme Tiaisten olohuoneeseen piirsimme kartan, joka päättyi Rioon ja kysymysmerkkiin. Se oli suunnitelma minun elämääni. Päätös siitä, että yritän tosissani nousta koneeseen Suomen kovimpien joukkoon. Painonnostossa paikan saanti ei vaan ole hirveän yksinkertaista, koska se vaati koko joukkueelta onnistumista. Lisäksi olin yli 30 kiloa jäljessä Suomen kärkeä.

Sille tielle lähdin enkä olisi koskaan voinut uskoa pääseväni kunnialla sen projektin päähän. Suurin kiitos siitä kuuluu Mikalle, joka on jaksanut päivä toisensa jälkeen tehdä töitä kanssani, auttaa ja kuunnella.

—

Ensimmäinen ymmärrys siitä, että mihin olen menossa, tapahtui vasta lennolla. En osannut kuvitellakaan miten emotionaalinen tapahtuma olympialaiset minulle olivat. Kaikki tämä hahmottui vasta Riossa. Jokainen harjoitus toi nautintoa, tiesin olevani hyvässä kunnossa ja tehneeni kaiken sen työn, joka oli näihin kisoihin tehtävissä.

Nouseminen lavalle esittelyyn sai koko kehon reagoimaan. Iho meni kananlihalle ja sydän hyppäsi kurkkuun. Tunnekirjo oli ihan mielettömän suuri ja en osannut siihen varautua. Kokeneemmat urheilijat varoittivat, mutta en todellakaan tiennyt mitä oli vastassa ennen lavalle nousua.

Hermoilin jo lämmöissä. En ollut epäonnistunut nostoissa pitkään aikaan, mutta nyt hermoilin aivan eri tavalla. Sain kuitenkin hyvät viimeiset 81 ja 83 kilon nostot ja suunniteltu aloitus 87 kiloa laskettiin 85 kiloon. Tämä tehtiin siksi, että tällä varmistin sijoituksen. Toinen vaihtoehto olisi ollut 90 kiloa, mutta eihän sellaisesta olisi voinut olympialaisissa aloittaa :)

Ensimmäinen nosto oli taistelu nosto tangon karatessa jo irrotuksessa eteen. Onneksi sain ensimmäisellä tuloksen, mutta yritys 88 kilosta oli ponneton. Loppu ei toiminut kunnolla. Olin liian helpottunut ensimmäisen noston onnistumiseen enkä saanut konetta käyntiin. Pää hajosi. 89 kiloon sain sitten ihan eri draivin ja nosto pyöri takaa yli. Loppujen lopuksi olisin voinut suoraan korottaa 90 kiloon ja uskoa omaan kuntoon, mutta tuo hermoilusta johtuva nostojen epäonnistuminen pitää korjata. Nostoista tulee saada tasalaatuisia ja tehokkaita. Olin tempauksen jälkeen pettynyt. Hyvin pettynyt itseeni ja siihen, että tavoitteena ollut 200 kilon rajapyykki  vaatisi työnnöstä niin paljon.

Työnnöt olivatkin sitten hyviä. Vaikka kauttaaltaan rinnallevedot olivat arkoja. Suunniteltu 107 kilon aloitus laskettiin taktisista syistä 104 kiloon, ja 107 kiloa vaadittiin sijoituksen kohentumiseen. Se oli myös ennätykseni tähän sarjaan. Viimeiseen nostoon lastattiin 113 kiloa, joka tuli kohtuu hyvin rinnalle. Ylöstyöntö karkasi vaan TAAS eteen. Vaikka 104 ja 107 olivat olleet hyvää tekemistä, ei kroppa pitänyt viimeistä nostoa ja lantio karkasi aivan liian taakse.

Vaikka sijoitukseni ei olisi muuttunut viimeisen noston onnistuttua, olin ja olen hyvin pettynyt. Olen pettynyt siihen, etten pystynyt tekemään parastani. Toisaalta sijoituin olympialaisissa kymmenenneksi. Olympialaiset ovat sijoituskilpailu ja sijoitukseni on paras sijoitus vuoden 1992 jälkeen painonnostossa olympialavoilla.

Urakka jatkuu ja kisakalenterin laatiminen on edessä. Vaikka ajattelin etten nostaisi tänä vuonna enää kisaakaan, olen alkanut kallistua loppuvuoteen ja siihen, että kokeilisin hieman isommalla riskillä kovempaa tulosta. Nyt annan mielen ensin rauhoittua.

—

Toinen mieltäni askarruttanut asia on ollut media ja sen mukanaan tuomat haasteet. Mitä voin sanoa ja mistä oikeestaan haluan puhua? En ole voinut ymmärtää millaiseen ryöpytykseen jouduin heinäkuussa, enkä voi enää näitä asioita edes muuttaa. Eniten pahoillani olen siitä, että perheeni on joutunut käymään läpi asioita, joiden olisin toivonut heidän voivan välttää. Puhuin kymmenen vuoden jälkeen ensimmäisen kerran avoimesti elämästäni enkä vieläkään tiedä olisiko se kannattanut. Ymmärtääkö minua sittenkään kukaan?

Tunteeni ovat vieläkin yhtä vuoristorataa ja välillä tunnen käsittämätöntä surua siitä, että kaikki tämä on nyt ohi. Toisaalta olen onnellinen siitä, että elämässäni kääntyy uusi lehti, jonka aloitustekstiäkään en vielä tiedä. Tärkeintä on, että parhaat ystäväni ja perheeni odottavat minua Suomeen. Minun alkaakin olla jo ikävä kotiin.

Haluan loppuun kiittää valmennusjohtoa eli Mika Tiaista, ravintovalmentaja Hanna Rantalaa, mentaalivalmentaja Pasi Koivusta ja toiminnallisen harjoittelun valmentaja Antti Akonniemeä. Lisäksi iso kiitos fyssarilleni Mikko Virtalalle sekä hieroja Essi Viitikolle, jotka uhrasivat kesälomansa minun auttamiseen. Iso kiitos myös kiropraktikolleni Jukka Karjalaiselle.

Tulen kirjoittamaan olympialaisista yleisesti eli olympiakomitean tuesta ja avusta ja yhteistyökumppaneistani, mutta se tapahtukoon myöhemmin. Nyt lähden ajamaan kohti 77 A-ryhmää.

xoxo

Anni