Puheista tekoihin

Kun leikkauksesta on kulunut kaksi viikkoa, on raastavaa nähdä, miten koko Suomen joukkue raivaa tietään kohti Rooman kisoja. Rauta on kevyttä ja nostamisesta on helppo nauttia. Samalla heilutan nilkkaa 20 kertaa päivässä kolmesti. Se vähentää nesteturvotusta ja jos saan nesteen pois polvesta, se voi alkaa taas toimia normaalisti. On samalla sekä pelottavaa että omalla tavallaan rauhoittavaa tietää se, että polvi paranee joko hyvin tai huonosti. Voin vaikuttaa siihen tekemällä kaiken ohjekirjan mukaan, mutta miten turvotus laskee ja milloin taivun kyykkyyn, ei kukaan voi tietää.

Olen oppinut hallitsemaan itseäni ja kontrolloimaan tunteitani, kehoani ja tekemistäni, joten tuollaisen kontrolloimattoman kuntoutuksen salaperäisyys on aina osaltaan kiehtovaa. Voin aamulla herätä ja tunnustella, miltä tänään tuntuu. Se tekee nostamisesta samalla vaikeaa, mutta toisaalta äärettömän helppoa – keho kertoo kyllä, mitä se on valmis tekemään.

Sosiaalinen media on tehnyt urheilusta erilaista. Se kertoo tuloskunnoista, fiiliksistä ja tekemisestä tarkemmin, kuin koskaan ennen. Urheilu on avointa vai onko sittenkään? Jokaisen videon taakse kätkeytyy aina tarina, ja yhden onnistuneen kuvan ottamiseen on saatettu käyttää tunteja. Omaan tekemiseen vaikuttaminen ja keskittyminen on tätä päivää. Urheilijan tulee muistaa katsoa peiliin puhelimen sijasta.

Kun olen nukkunut joka päivä yli 10 tunnin yöunia, huomaan kehoni tuntuvan erilaiselta. Palautuneelta, kuulaalta, valmiilta. Aamuisin energisyys ja hyvä fiilis alkoi valtaamaan mieltä, ja opintojen jäädessä vähemmällä olo tuntui virkeältä. Minulla oli aikaa. Aikaa palautua ja mikä tärkeintä, aikaa kuntoutua.

Ensin 20 nilkan koukistusta, sitten 10 reiden koukistusta per jalka ja lopulta suoristuksia 10. Tämä toistettiin kolme kertaa ja sitten Game Ready päälle. Keskiviikkona pääsin ensi kerran kyykkyyn, vajaa viikon leikkauksesta. Perjantaina tein suorin jaloin voimatempauksia, reilun viikon päästä ninjatempaisin 48 kiloa mutta tiistaina sattui jotain. Polvi antoi myöden. Taipui kyykkyyn. Kävelin portaat ylös, ja sitten alas. Kivutta, vaappumatta ja rennosti. Tulehtunut tärykalvo ei painanut mieltä eikä edes edessä ollut junamatka.

Vuosi 2020 toi eteen ensin polvivamman, viikon flunssan ja laskeutuessa Oulun lentokentälle koin sellaisen säryn korvassa, jollaista ei ollut koskaan ennen tunnut. Onnekseni seuraavana päivänä edessä ollut korvaopetuksen vastuuopettaja tsekkasi korvan ja totesi: lentokieltoa. Korvassa oli paineen aiheuttamia vaurioita ja ”vähintä mitä voin tehdä on olla lentämättä”. Parasta olisi ollut puhkaista korvat, johon en tietenkään suostunut. Sehän sattuisi.

Olen ollut aina selviytyjä. Osaan selviytyä päivästä toiseen, ja ongelmista katastrofeihin. Olen oppinut ymmärtämään, että onnea voi olla, vaikka olisi onnettomuutta. Elämä siinä kirjossaan on sellaista, ettei ole aikaa, jossa voisimme elää jatkuvassa nosteessa, ilman että välillä tuulisi hieman vastaankin. Se on elämää, johon emme voi vaikuttaa. Voimme vaan ottaa sen vastaan sellaisenaan, kokemusperäisesti ja nauttia matkasta, jota elämämme meille tarjoilee. Koska kuulkaahan, se ei tarjoa vain ruusuja ja rakkautta. Saamme myös risuja, lokaa ja harmaita talvipäiviä. Ei siis ole syytä lokeroida kokemuksia hyviksi ja huonoiksi, vaan ottaa kokemukset sellaisenaan. Elämänä.

Onni, joka uusista liikkeistä ja harjoitteista tulee, on katoavaista, kun kotona odottaessa ei kehitys tunnu olevan riittävää. Paine palata raudan pariin on kova ja samalla pelko siitä, ettei aika riitä kasvaa. Nämä ovat ne hetket, joissa mitataan oma arvomaailma.  On aika muistaa, että urheilu ei ole arvo vaan se on ammatti. Tee mitä osaat, niin hyvin kuin osaat. Kyllä työ tekijäänsä kiittää aina, tavalla tai toisella.