Olympiahaaveita osa 3 – olisiko aika jo luovuttaa?
Istun alas ja polvea särkee. Vaikka astun joka päivä paremmin, on tilanne se, että elämme tammikuun loppua, kilpailut ovat nurkan takana ja kilpasiskot lyövät uutta ennätysvideoa Instaan joka päivä. Uimapuku puristaa ja vääristä paikoista. Jalat tuntuvat olemattoman tyhjiltä isojen kyykkyjen ollessa varikolla jo kolmatta viikkoa. Painokin on alhaalla, kun nesteet pakenevat lihaksista. Peiliin katsoessa takaisin tuijottaa liian laiha painonnostaja. Tuntuu, etten ole tehnyt riittävästi työtä, vaikka kulutan joka päivä 2-3 tuntia jumpaten polvea ja olen jättänyt kaiken muun nyt pois elämästä, että pääsisin mahdollisimman nopeasti kuntoon. Kuka minä oikein olen?
Vihaan vettä. Se on yleensä aina kylmää, ja uinnin jälkeen tuntuu aina, että kloorin haju jää asumaan hengitysteihin. Oloni on kuitenkin tehty helpoksi. Käyn työpaikallani uimassa. Ortonin sairaala sijaitsee lähellä kotiani, joka mahdollistaa nopean siirtymisen. Vesi on lämmintä, jos oikein muistan se on 30 astetta. Oman fysioterapeutin ohjaamalta mummojen vesijumppa tuntuukin ihan reeniltä. Tätä se tulee nyt olemaan seuraavat 6 kuukautta. Jotta harjoittelun intensiteetti saadaan pysymään ylhäällä, tulee minun kyetä tekemään paljon sellaista, joka ei iskuta polvea liikaa. (kuva alla Yle Sporten/Sebastian Backman)
Kuivaan hiukset, käyn piipahtamassa leikkaussalin puolella kuuntelemassa saarnan siitä, miten polvi olisi kyllä kannattanut operoida kokonaan jo nyt ja miten todennäköistä on, ettei noin ison repeämän seinät ole enää terävät ja en saa onnistunutta leikkausta jalkaani. Tottahan se on, mutta parasta omassa työyhteisössä on se lopputoteamus: ”Terveydenhuolto ja huippu-urheilu kun eivät ole aina sama asia niin ei tässä oikein ole muuta vaihtoehtoa, kun katsella syksyllä uudestaa.” Niinpä. Päätös omasta terveydestä suhteessa omaan unelmaan on asia, jonka voin vain itse mielessäni puntaroida. Ja tiedän kiireen olevan aivan järkyttävä nyt, ja tiedän polveni olevan siinä kunnossa, että jokainen aivonystyrä pitää olla terästetty siihen tosiasiaan, että se kerää nestettä. Sitä pitää välttää. Ensi viikolla uin jo yksin.
Pääsen vihdoin kyykkyyn ilman monen tunnin uurastusta. Uinnista, jatkuvasta kylmäkompressiosta ja lihashuollosta on apua. Pyrin saamaan 1-2 kertaa viikossa LPG-hoitoa, käyn 1-2 kertaa hieronnassa ja tapaan fysioterapeutin kerran viikossa. Sami sanoo, että minun pitäisi oleilla enemmän kyykyssä. Lihashuolto on kunnossa, mutta venyttely on kyllä jäänyt minimiin.
Polvea ahdistaa kyykyt, jos en ole kunnolla lämmitellyt. Kuitenkin ensimmäisen aivan oikean nostoreenin jotain tapahtuu. Polvi alkaa hiljalleen liikkua. Samalla kivusta tulee selkeämäpää, koska turvotus laskee. Polvi ei petä, eikä tunnu jatkuvasti tukkoiselta, vaan ilmoittaa helpommin olenko oikeassa vai väärässä. Tunnen helpotusta ajatellessani, että minulla on vielä kolme kuukautta aikaa löytää todellinen potentiaali.
Painonhallitsemiseksi peruskuntoharjoitteiden tekeminen on tärkeää. Olen saanut aloittaa pyöräilyn pikkuhiljaa, mutta jalat väsyvät vielä luvattoman paljon. Terapia-altaalla Jutta Alen tulee ehdottomaan fysioterapeutilleni (Mikko Virtalalle) Alter-Gn mukaan ottamista harjoitteluun. Siinä kevennetään omaa kehoa, jotta juokseminen ei iskuttaisi kehoa liikaa mutta liikeratoja sekä palauttavaa harjoittelua saadaan lisättyä. Seuraavana päivänä olen jo pukenut ylleni avaruuspuvun ja huomaan juoksevani viiden kilometrin aamulenkin kehonpainon ollessa 70-75% todellisesta. Jalka tuntuu hyvältä, sillä se kaipaa liikettä. Sellaista liikettä, joka ei ole painonnostoa, jossa iskun impulssi on vielä liian kova. Saan vihdoin luvan ponnistaa myös nostaessa täysillä. Se tarkoittaa 80 kilon ylöstyöntöä. Vauhtipunnerran 60 kiloa. Masentaa.
Puhelin soi ja valmentajani soittaa. Hän ilmoittaa, että minun entrylläni nostetaan B-ryhmässä. Sekin masentaa, koska en ole nostanu B-ryhmässä vuosiin jos MM-kilpailuja ei lasketa. Toisaalta kuullessani, että olenkin A-ryhmässä masentaa vielä enemmän. Kanadalainen, italialainen ja kuubalainen, jotka ovat pisteissä vain hieman edelläni tekevät järjettömän kovan sarjan. Tämä oli se kilpailu, jollaista olen kaivannut. Tasaisia naisia, jossa jokaisella kilolla on merkitystä. Sen sijaan arvon oman 80 vai 83 kilon aloituksen kanssa.
Kun tiedät omaavasi potentiaalin. Tiedät olevasi parempi ja tulostaululla roikkuu 83 kilon tempaustulos tekisi mieli valua lattialle ja kieltäytyä työntämästä. Haluaisin harjoitella, jotta keho taas toimisi. Haluaisin näyttää sen työn, jota syksyllä tehtiin. Sen sijaan käyn luistelemassa 86 kilon tempauksen ja jury kääntää sen epäonnistuneeksi nostoksi. Työnnöissä päätän tehdä päälleni palveluksen ja otan nostot raakana rinnalle. Kun 106 kiloa tulee aivan tyhjää rinnalle, totean ettei tässä nyt kannata kirvestä kaivoon laittaa. Olen ottanut raakana rinnalle kerran 110kiloa kaksi viikkoa ennen 121 kilon työntöä, joten olen turvassa. Voimat on siellä. Lihasmuisti on olemassa, kunhan vaan en hajoa. Menen kisan jälkeen juttelemaan Zoen, brittinostajan, kanssa. Hänellä on ollut omassa elämässään nyt vaihe, ettei nostaminen ole ollut prioriteetti numero yksi. Hän tekee lähes yhtä surkean tuloksen kuin minä. Istumme lavalla ja hän toteaa, että olympialaiset ja karsinnat eivät odota sitä, että saatko henkilökohtaisen elämän kasaan vai et. Ne menevät ja tulevat. Sovimme että menemme helmikuussa ja maaliskuussa reenaamaan yhdessä Notthinghamiin. On aika puristaa. Tuntuu helpottavalta, että kokenut supernostaja istuu siinä, miettien samoja asioita kuin minä. En ole näin huono, osaan nämä paremmin. Selviän tästä kyllä, tavalla tai toisella, tehden sen mitä osaan parhaiten – taistelen.
xoxox
Anni