Se on vallannut minut. Jatkuva vitutus. Se samanlainen paine, joka valtaa mielen, kun olen ylikuormittunut. Nyt en ole ylikuormittunut. Olen sisäistänyt sen tosiasian, että minulla on kaksi kuukautta aikaa kaivaa esiin kaikki se potentiaali, jota olen 2012 Lontoon olympialaisten jälkeen alkanut rakentaa itseeni. Työ on tehty jo vuosia sitten ja olen tässä tilanteessa edelleen itseni ylittäjänä. Olen selvinnyt karikot, loukkaantumiset, nousuhuumat ja pettymykset. Murheelle ei ole sijaa, sillä tosi asia on, että minun pohjillani kroppa hiotaan vielä timantiksi.

Kun vipu kääntyy päälle, on se hienoin ja haastavin hetki. On tärkeää muistaa keskittyä itseensä, ja omaan osaamiseen, koska muiden tekemisiin emme voi vaikuttaa. Avaan EM-kisojen entryt – tiukka kevät on tulossa. Reeneissä 82 kakkonen ja toisessa nostossa vajaaksi. Mutta minua ei harmita. Reeneissä paha olo laantuu, koska ne hetket auttamat minua kehittymään. On vaikea osata rentoutua kotona, koska mieli halajaa salille kohti kovempaa tekemistä. Kun keho on kerran antanut siihen taas luvan, on vaikea olla kotona.

Tunti vaihtuu toiseen. Olen jälleen kuluttanut illasta yli kaksi tuntia palauttamalla jalkaa ja lihaksia. Kylmäkompression ja jatkuvan liikkuvuusharjoitteluiden yhteensovittaminen kalenteriin luo haasteita. Ja niihin haasteisiin en halua yhtään lisämaustetta. Jokainen ylimääräinen ihminen ärsyttää. En halua, että kukaan käy meillä kylässä. En halua, että kukaan päättää harjoitteluaikojani tai milloin syön. Minulla on pakonomainen tarve olla oman tekemiseni herra. Neljän vuoden takaa halu harjoitella itsenäisesti ja itsekkäästi on palannut. Se ei tarkoita, ettenkö nauti harjoittleuseurasta, mutta jos kahvinjuontini venyy, sitten se venyy. Elän sellaista aikaa elämässäni, jota moni suomalainen urheilija ei pääse ikinä näkemään. Olympiakarsintoja, olympiaunelmaa ja polkua kohti määränpäätä.

Näinä hetkinä huomaan sen, että jos omat läheiseni eivät tietäisi tätä tilannetta, ei minulla olisi yhtään ystävää. Mutta on huojentavaa voida muumioitua omaan kulmaukseen, laittaa trancet korville, ja hengittää salin ilmaa ja tunnustella päivän kuntoa. Olen antanut itselleni vähimmäistavoitteita ja hyvän fiiliksen tavoitteita. Mutta silti sydäntä särkee Mikan todetessa, ettemme nosta SM:ssä. Olen liian kovapäinen kisaamaan ja riskit ovat liian kovat. Sapettaa. Sapettaa se, että joku muu on Suomen kovin. Mariannen ollessa kunnossa kuopataan minun SE:t romukoppaan, ja minulla ei ole edes paikkomahdollisuutta. Mutta Anni. Muista se prioriteetti. EM2020 & Tokio2020.

Vuonna 2016 yritin joka treenissä ylittää itseni ilman, että halusin koskaan olla tyytyväinen. Nyt olen päättänyt yrittää edes hieman nauttia siitä, että olen vuonna 2020 siinä tilanteessa, että lyömällä kaikki munat samaan koriin ja nostamalla EMssä omalla tasollani voin olla kaksinkertainen olympiaurheilija, ja Suomen pistetilin kartuttaja Tokiossa. Minun pitää vaan opetella luottamaan siihen, että kehoni kantaa.

Kilot karttuvat tangossa, kroppa kiristyy taas ja voimaa on tullut takaisin. Olen enää muutamien prosenttien päässä elämäni huippukunnosta ja siitä on aikaa nousta vielä ohi ennen 7.4. Timantit tehdään paineesta, joten mitä tässä murehtimaan? Nauti siitä, mitä sinulla on. Tee työsi niin hyvin kuin pystyt. Ja keskity itseesi ja omaan tekemiseesi.

xoxo

Anni