Kirjoitinkin jo facebookissa siitä, miten en olisi kymmenen vuotta sitten uskonut olevani tässä tilanteessa.
Kymmenen vuotta sitten oma maailmani romahti. Tulen julkaisemaan 17.5. ylioppilaskirjoitukseni, jos vain kotijoukot antavat luvan.
Kuten edellisessä blogikirjoituksessani kerroinkin, minulle on tärkeää se että se mitä olen urheilijana ei määritä minua ihmisenä.
Elämän merkitys määräytyi minulle jo kymmenen vuotta sitten veljeni kuoltua. Ennen sitä en uskonut omaavani urheilijan sielua, ei minusta ollut omasta mielestäni tekemään yksitoikkoista urheilijan työtä päivästä toiseen. Joukkuepelit olivat helpompi ratkaisu yleisurheilulle, jossa töitä olisi pitänyt tehdä yksin puurtaen. Kaikki kuitenkin muuttui 6. toukokuuta Oulun vierasottelun jälkeen. Minä muutuin.
Ensimmäiset viisi vuotta urheilu oli minulle ainoa pakotie. Minun oli pakko olla maailman vahvin. Tullakseni henkisesti vahvaksi pyrin olemaan sitä fyysisesti. Pettymys nuorten MM-kilpailuissa oli kova, sillä uskoin voittavani. Se pettymys opetti myös paljon. Opin suhtautumaan harjoitteluun eri tavalla ja kilpailuihin avarakatseisemmin. Vanhempani eivät olleet ikinä odottaneet minulta voittoja ja menestystä. Ainoa asia mitä he toivoivat oli se, että olen onnellinen.
Kun lopetin yrittämästä paikata sitä aukkoa, jonka Lauri jätti taakseen, opin hengittämään. Kun opin hengittämään onnistuin nauttimaan elämästä. Kun elämästä nauttii, ei pienet vastoinkäymiset lannista. Painonnostosta tulee osa arkea, ei koko elämää. Silloin urheilussa säilyy ilo ja se tosiasia, että elämä on jossain muualla kuin lavalla.
Istuin 2013 maaliskuussa Tiaisilla Espoossa ja kävimme läpi suunnitelman siitä, miten minusta tulee nostaja. Vaikka sanon, että painonnosto on vain osa elämää, haluan tehdä asiat järjestelmällisesti. Siihen kuului suunnitelma, jonka mukaan 2016 EM-kilpailuissa nostan 63kiloisissa ja pyrin olemaan paras suomalaisnostaja, jotta mahdollinen paikka Rion olympialaisiin aukeaisi minulle. Tielle on mahtunut vastoinkäymisiä ja epävarmuutta. Ylöstyönnön suhteen tuli kiire, enkä saanut sitä vieläkään paikattua kunnolla, mutta eteenpäin on menty ja ensi viikolla pitää harjoittelun taas jatkua.
Mahdollinen maapaikka selviää lauantaina. Silloin selviää myös se, jatkuuko kisakalenterini elokuulle vai ei. Ennen sitä haluan kuitenkin palata siihen tosiasiaan, että en olisi jaksanut tätä kaikkea yksin.
Vahvalla perheellä on merkityksensä ja minun koko arvoni nojaa kotiin. Oma perheeni on se syy, miksi jaksan innostua, yrittää, suunnitella improvisoida ja kokeilla. Jatkuva tuki ja luottamus harkintakykyyni ovat luoneet pohjan itseluottamukselle ja terveisiin arvoihin. Pyrkimykseni urheilijana eivät tule koskaan sotimaan omia arvojani vastaan ja toivon, että en koskaan tule käymään kilpailua muualla kuin lavalla. Eettiset arvot ihmisenä seuraavat minua urheilijana ja sitä asiaa en tule ikinä muuttamaan.
Lasken nykyään perheeseeni kuuluvaksi myös valmentajani Mika Tiaisen. Hänen kanssaan olemme tehneet monta reissua, olemme monet kisat nostaneet ja hän on tehnyt kaikki urheiluun liittyvät päätökseni. Se on yksi asia, että en ole alkanut keksimään itse korotuksia, reenisysteemejä (nykyään saatan ehdotella reenien sisältöä jos huomaan tarvitsevani jotain lisää), kilpailuja tai oikeastaan mitään muutakaan. Olen keskittynyt harjoitteluun, Mika on hoitanut valmennuksen. Kiitos siis koko projektista kuuluu Mikalle.
Taustallani häärii myös paljon muita eri alojen ammattilaisia. Edellisessä kirjoituksessani kerroinkin jo Hannan kanssa jatkuneesta yhteistyöstä ja kisalavalla nähtiin kireämpi ja tehokkaampi Anni, jota on koskaan nähty.
Yhteistyö Suomen urheiluhierontakeskuksen ja erityisesti Essi Viitikon ja Mikko Virtalan kanssa ovat mahdollistaneet ehjänä harjoittelun ja Mikon tietotaito nostojen biomekaniikassa on antanut uusia näkökulmia harjoitteluun. Keskivartaloni on vahvistunut ja olen saanut monet pienet puutteet korjatuksi, joista on saatu isoja kiloja kerätyksi. Kiitos Mikko ja Essi. Lisäksi kiitos kiropraktikko Jukka Karjalaiselle ja Osteopaatti Anneli Liimataiselle, jotka ovat pitäneet kropan suorassa.
Iso kiitos myös Pasi Koivuselle keskusteluista ja oman henkisen vahvuuden lisäämisestä. On ollut hienoa oppia tuntemaan itseään paremmin ja vaikka vielä paljon on tehtävää, olemme saaneet paljon hyviä asioita aikaan. Kiitos Pasi, että löysit nostamisen ilon taas!
Kiitos myös kaikki ne ystävät, jotka ovat jaksaneet vaikeinakin aikoina tsempata. Erityisesti haluan mainita Jossun ja Piksun, Jansun ja Eepin, jotka ovat seisseet mukana kuvioissa yhteensä yli 100 vuotta elämässäni. Nää vuodet on ollu tuulisii, mutta kiitos että jaksatte silti aina ymmärtää. Kiitos Jussille kaikesta. Olet ollut iso osa omaa elämää kaikki nämä yhdeksän vuotta. Yhdessä on ohitettu monta isoa aallokkoa. Iso kiitos Herakleen reeniporukalle yhteisistä reeneistä, Rovaniemen Reippaalle – maailman parhaalle seuralle -, Pirkkiön poppoolle ja Petelle, sekä Crossfit Herttoniemen väelle, eri toten Antille. Kiitos kun ovet ovat auenneet pyhinä ja arkena ja olette jaksaneet meidän pienten painonnostajien kolisteluita.
Jotta ammattimainen urheiluni olisi mahdollista on taustalla paljon yhteistyökumppaneita. Kiitos:
Porin Teollisuusputki
Zero Point
Nordic Health Sprays
—
Tästä on hyvä jatkaa taas kevyen ylimenokauden jälkeen kohti suurempia lavoja.
xoxox
Anni