Valmentaja-näkökulmasta poiketen kirjoitan hieman tarinaa kulissien takaa eli omasta painonnostourastani.
Lupasin tuossa ammentaa jo syksyllä lisää siitä, miten meidät sitten valitaan kilpailuihin.
Vanhaan kirjoitukseen pääsette tästä.
Kuten syksyllä kirjoitin, painonnostossa on kaksi tapaa päästä olympialaisiin: Joukkuepaikka tai henkilökohtainen paikka. Joukkuepaikkoja jaetaan MM-kisojen perusteella (kilpailut 2014 ja 2015), joissa naisten on mahdollista saada 2, 3 tai 4 paikkaa. Tämä on mahdollista sijoittumalla 20 parhaan maan joukkoon. Jos paikkaa ei MM-kilpailuista irtoa, seuraava mahdollisuus on oman maanosan kilpailuissa eli meillä EM-kilpailuissa. Naisten joukkueille on jaossa 6 paikkaa, miehissä 7. Miehet voivat MM-kilpailuissa saada 6 nostajalle paikan eli niin sanotusti täyden joukkueen. Olympialaisiinhan ei saa laittaa joka painoluokkaan nostajaa, kuten MM-kilpailuissa.
Jos maa ei onnistu saamaan joukkuepaikkaa, voi nostaja tulla valituksi henkilökohtaisilla meriiteillä. Tällöin nostajan tulee olla 10 parhaan joukossa IWF:n rankingissä. Kuulostaa hurjalta, mutta listaan ei pääse kuin yksi nostaja per maa, ja niiden maiden nostajat, jotka ovat saaneet jo maapaikan, poistetaan listasta. Esimerkiksi Espanjan saadessa maapaikan EM-kisoista, poistetaan kaikki espanjalaiset naisnostajat joka painoluokasta pois katsoessa ranking-listoja. Mukavan monimutkaista siis!
Painonnostossa on lisäksi meneillään joukkokäryjen suma, joka tulee johtamaan tiettyjen maiden maapaikkojen poistamiseen. Se miten nämä paikat jaetaan, ei tiedä varmaan vielä kukaan. Voi olla, että kolmatta valintatapaa, Villiä korttia, käytetään siis näissä olympialaisissa enemmän.
Kuten jo on todettu on naisilla hyvä sauma tulla kuuden parhaan maan joukkoon EM-kilpailuissa, ja se tarkoittaa sitä, että yksi suomalainen naisnostaja pääsee kilpailuihin. Jotta olympialaisiin voidaan valita, tulee urheilijan olla nostanut vähintään kahdet olympiakarsintakilpailut. Näitä nostajia meillä on viisi kappaletta eli minä, Sini Kukkonen, Anna Everi, Jenni Puputti ja Meri Ilmarinen.
Olympiakomitea valitsee EM-kilpailuiden jälkeen kilpailuihin nostajan, jolla on paras tulosennuste. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
Voitte kuvitella, miten stressaavaa on harjoitella yhteen kilpailuun, joka päättää koko loppuvuoden kisat. Ja oikeastaan jos jätät urasi Rion olympiadiin niin EM-kisat voivat päättää koko urasi. Vai onko se sittenkään niin?
Hyvä ystäväni lanseerasi lauseen: ” Jos paineen sietokyky on kuin muovipussilla, eihän sitä saa elämässään mitään aikaiseksi” . Niinhän se kai menee. Hyvät työt ovat haastavia, hyvät harrastukset eivät ole helppoja. Me kehitymme kilpailulla ja palolla tulla paremmaksi. Mutta mitä tehdä, jos omat unelmat eivät sittenkään toimineet?
Mikä on minun Plan B?
Niin minullakin on sellainen. Välttääkseni hermoromahduksen, oli ensimmäinen tehtävä valmistua. Suorittaa kouluni loppuun. Kun sen sain hoidettua on ollut paljon helpompi kehitellä ajatusta, kuka minä olen ja mitä minä haluan elämälläni tehdä.
Tällä hetkellä haluan nostaa. Haluan kehittyä painonnostajana ja urheilijana, oppia pitämään kiinni ruokarytmeistä, oppia nukkumaan ja mikä tärkeintä, olla onnellinen siitä, mitä olen saavuttanut. Jos pelkään aina vastoinkäymisiä, peittää pelko sen palon, joka on ajanut jokaisen meistä nostajista tälle tielle:
Halu kehittyä nostajana ja tulla paremmaksi. Mutta missä? Tulla paremmaksi ja voittaa kaikki, vai tulla paremmaksi kuin mitä ennen nostajana on ollut?
Kukaan muu kuin nostaja itse ei voi määrittää sitä rajaa, mihin olemme tyytyväisiä. Pasi Koivunen esitti minulle hyvän kysymyksen viime viikolla. Mitä tapahtuu EM-kilpailuiden jälkeen, jos paikkaa ei irtoa teille tai jos paikka ei aukene sinulle. Mietin pitkään vastausta, mutta toisaalta se oli selkeä.
Jatkan harjoittelua, lähden joka tapauksessa katsomaan kilpailuja elokuussa yhdessä Karin ja Samin kanssa, sillä olemme tätä reissua suunnitelleet pitkään. Elämässä pitää olla muitakin haaveita ja tavoitteita, sillä yhden kortin varaan pelaaminen on riski. Enkä nyt puhu, että huippu-urheilijan tulee tehdä töitä ja ajatella koko ajan hetkeä, jolloin jalka katkeaa, mutta vaikka olisin paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, voi joku toinen olla vielä parempi. Ja pettymyksen laannuttua tulee se hetki, mitä tehdä seuraavaksi?
Minulla on elämässä paljon muutakin. Mahtavia valmennettavia, omat punttikouluni sekä perhe. Pelaan jalkapalloa huipputiimissä, ja olen aivan liian vähän päässyt viime aikoina pelaamaan. Pidän työstäni, jota joudun tarkoin rajoittamaan nyt nostamisen mennessä edelle. Tieto siitä, että minun elämäni ei ole sen ihmeellisempää ensi syksynä on lohduttavaa. Tiedostaminen omasta riittävyydestäni siihen, että teen sen mihin pystyn, on tuonut harjoitteluun jotain erillaista.
Iloa! Hauskuutta! Nautintoja!
Kyllä, urheilijan elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta kukaan ei jaksa käydä töissä, jossa duunipaikka tuntuu vastenmieliseltä.
Tämä viikko reenataan parhaassa mahdollisessa seurassa eli maajoukkueena Rovaniemen Santa Sportilla. Seuraavat 5 viikkoa mennään lujaa, ja pätkä tiivistyy Norjan EM-iin. Pyrin kirjoittamaan blogiani, mutta tämä on sattuneesta syystä aikarako, josta usein tingin. Videoita ja muuta pääsette seuraamaan IG tililläni tai Facessa
Spartanin Blogiin ilmestyy vielä tällä viikolla kirjoituksia hyvän valmentajan asemasta, mutta siitä myöhemmin lisää!
xoxoxo
Anni
ps. Neljän kerran lyhyt painonnostokurssi alkaa huhtikuun lopussa. Paikkana toimii CF-Herttoniemi ja Rusa.
