Se on ohi. Kaikkien aikojen paras vuoteni, joka alkoi Thaimaan leiriltä ja päättyi Suomen Cupin voittoon ja jouluun yhdessä perheen kanssa. Koska vuosi 2016 oli aivan mahdottoman hyvä, vaikkakin erittäin kuluttava, täytyy vuoden 2017 olla ihan pelkkää alamäkeä.
Tapasimme taas pitkästä aikaa Pasi Koivusen, henkisen valmentajani kanssa, jolle naureskelinkin sitä, että nyt on aika normalisoitua. Olen nukkunut huonosti, päätäni on särkenyt ja jumissa olevat niskat ovat aiheuttaneet huimausta. Naurahdin Pasille, että sen on pakko olla esimerkiksi aivokasvain, koska eihän se onnellisuus nyt voi loputtomiin jatkua. Sanoin myös olevani aivan sinut asian kanssa, koska onneahan on jaossa tietty määrä, eikä onnellisuus voi jatkua loputtomiin. Olen joka päivä herännyt onnellisena, päivisin kahvia juodessa olen tyytyväinen elämääni ja iltaisin menen rauhassa nukkumaan tietäen, että näin hyvien hetkien jälkeen ei haittaa, vaikka tulee takapakkia.
Kel onni on se onnen kätkeköön
Me Suomessa emme ehkä sittenkään vain osaa olla onnellisia. Murheellisuus on äidin maidossa peritty ominaisuus ja itsensä vähättely on opittu jo nuorena. Jos elämässä menee hyvin, on se ennemmin häpeän aihe. On vaikea sanoa ystäville, että hei mä olen todella onnellinen! Yleensä tyydymme valittamaan erääntyvistä mätkyistä, reeneissä pitää keskittyä ja olla tosissaan, ja lumisadekin on ihan syvältä.
Olen kamppailut jo hetken sen tunteen kanssa, että olen tyytyväinen siihen mitä minulla on. Kehityshän siinä loppuu! Minun pitäisi janota suurempia saavutuksia, opiskella nopeampaa (itse asiassa harkitsin jo hetken tosissaan ensimmäisen ja toisen vuoden yhdistämistä), olla valmiina hyppäämään EM-koneeseen täydellisen valmistautuneena ja saada pidettyä vähintään saman verran seminaareja kuin viime vuonna. Taantumus on pahasta. Emme saa taantua. Ja taantumuksen vastakohtahan on aktiivisuus.
Meidän on helpompi yhtyä ystävien mielipiteeseen siitä, miten kamalaa on kyykätä kolme kertaa viikossa ja kuinka kuluttavaa on opiskelu. Ulkomaille ei voi lähteä, sillä se on kallista, ruoka maksaa paljon ja urheilijoita ei tueta riittävästi. Minäkin valitan usein ja se on helppoa. Mutta miksi onnesta nauttiminen sitten on niin paljon vaikeampaa? Koska tiedän, että monella ystävilläni on ollut suruja, huolia ja murheita, minua hävettää iloita. Koen sen välillä taakaksi ja tuntuu, etten saisi olla oikeutettu hyväntuulisuuteen.
Kovaa menneen kesän ja syksyn jälkeen muutuin. En tiedä olenko muuttunut pysyvästi, mutta moni asia on toisin ja isoimpana niistä on oma suhteutuminen itseeni ja tekemiseeni. Lopetin todistamasta joka päivä itselleni, että kelpaan sellaisena kuin olen. Siinä ei ole mitään todistettavaa. Se on selviö.
Voin olla ainoastaan yhdestä asiasta vihainen ja pettynyt – siitä jos en ole edes yrittänyt. Laiskuuskin on sallittua, kunhan se ei johdu saamattomuudesta. On hyvä asia välillä antaa periksi ja kerätä voimia, mutta jos elämä on pelkkää voimien keräilyä ei asioita saa aikaiseksi. Mutta kaikista meistä ei tule Nobelisteja tai jalkapalloja, joten meidän tulee löytää ne asiat, joissa me olemme hyviä. On turha pyrkiä opiskelemaan fysiikkaa, jos ei ole matemaattisesti lahjakas. Kuitenkin työllä ja ahkeruudella lahjakkuutta saa kompensoitua, mutta jotta nauttisimme elämästämme, tulisi se edes jossain määrin olla mukavaa ja yksinkertaista. Yhtään hengenvetoa emme saa enää takaisin ja jokainen minuutti on siis ainutlaatuinen.
Onnistumiseen ei vaadita onnea
Kaikkia haaveita ei olla tehty onnistumaan. Se on ensimmäinen asia, joka meidän tulisi ymmärtää. Siksi matkasta nauttiminen on huomattavasti tärkeämpää kuin määränpää. Voimme haaveilla lottovoitosta, mutta sen todennäköisyys on pieni. Osa haaveistamme vaatii onnea ja toiset taas valtavan määrän työtä. Kuten sanoin onnistumiseen ei vaadita onnea, joten meidän kannattaa haaveilla asioista, jotka ovat meidän käsissämme ja joiden onnistumiseen riittää pelkkä ahkeruus. Onnistuminen sanana on harhaanjohtava. Se luo kuvan, jossa menestyneet ihmiset ovat käyttäneet tuuria onnistuakseen. Suurimpien menestystarinoiden takana on aina työtä. Onnistuminen ei siis ole synonyymi onnelle vaan määrätietoisesta tekemisestä. Lahjakkuuksistamme riippuen onnistuminen vaatii aikaa.
Tämän ymmärtäminen on auttanut minua paljon. Murehtiminen harjoittelusta on poistunut ja olenkin miettinyt, onko minusta tullut saamattomampi. Harjoitusten ollessa minulle ilon aiheita ja olen muun muassa nauranut paljon, jopa kesken sarjojen! Jotenkin suomalaisittain tämä kuulostaa siltä , etten ole ollut riittävän tosissani. En ole antanut kaikkeani. Kuitenkin olen saanut hyviä, tasapainoisia reenejä ja onnistunut kehittymään nostajana. En siis ole ihan hukkaan voinut mennä. Voisiko se sittenkin olla, että jamakalaistyylinen hyvätuulisuus toisikin sitä kaivattua rentoutta? Mikään asia ei tule pakottamalla. Vaikka fyysisiä ominaisuuksia voisikin pitää tahdonalaisena puuhasteluna olen todennut, että liika puristus vie rentouden lisäksi nautinnon. Tärkein ohjenuorani onkin ollut olla tyytyväinen harjoitteluuni ja olla ylpeä siitä mitä saan aikaan. Olen oppinut yllättämään itseni positiivisesti, ja nauttimaan siitä mitä teen; vaikka tämä ei tapahtuisikaan naama sitruunana.
Vaikka tämä voi kuulostaa tylsältä, on se lohduttavaa. Onnistunut vuosi 2016 ei siis ollut seurausta vuosisadan lottovoitosta. Se syntyi pitkien haaveiden, työnteon ja ahkeruuden varaan. Se mahdollistaa sen, että vuosi 2017 minkään asian ei tarvitse muuttua. Voin olla edelleen ahkera ja pyrkiä onnistumaan. Se vaatii vain kovaa työtä ja määrätietoisuutta.
Mukana video, jonka parissa kulutin koko päivän koska huomasin poistaneeni ison osan nostovideoista. Kuvanlaatu on siis kierrätyksen takia hieman heikohko, mutta idea tullee selville :)
Hyvää vuotta 2017 kaikille!
xoxo
Anni
