Olen ehkä levoton, mutta rakastan muutoksia. Vaikka ne stressaavat, tuovat ne elämään aina jotain uutta. Muutokset haastavat meitä siirtymään pois mukavuusalueelta. Ne keskeyttävät arkirutiinit ja pakottavat löytämään uudet tilalle.
Nyt katsoessani viime kesää olisin voinut pitää muutaman kuukauden hengähdystauon. Onneksi osasin jarruttaa muissa elämän osioilla, sillä kolme viikkoa kilpailuiden jälkeen tartuin ensimmäisen kerran painonnostotankoon. Ennen sitä keskityin vain saamaan elämän järjestykseen Oulussa ja harjoittelemaan vain kuntoa ylläpitäen. Samalla huomasin sen tosiasian, että tämä tutkinto ei tule menemään läpi samalla vetelehtimisellä, mitä tapahtui TTY:llä. Ensimmäistä kertaa koen poltetta opiskella ja oppia uutta. Opiskeluiden aloittaminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa vaan ennemminkin raskasta.
—
Kun ensimmäisen kerran tulin Oulusta takaisin Helsinkiin, huomasin kentällä ottaneeni lennon väärään suuntaan. Tämän kruunasi kiireessä punttikouluun ajaminen (myöhässä), koska lentoni oli myöhässä (sen jonka sitten ostin kentältä). Kotiin päästyä huomasin, että reeniohjelmat oli tekemättä ja sähköpostissa odotti kiukkusia viestejä kasa.
Pidän itseäni valmentajana, jolle valmennettavien tarpeet menevät aina edelle. Mutta tullessani tilanteeseen, jossa tunnit eivät vaan enää riittäneet pysähdyin alas ja totesin, että nyt on se elämäni suunnan muutos. Se sama muutos, jonka tein vuonna 2014 ja päätin lopettaa työt keskittyäkseni Rioon. Neljä vuotta on lyhyt aika, varsinkin jos vuoden siitä kuluttaa itseään loppuun.
Keskellä Suomen Mestari Anna Niemelä. Annalle löydettiin myös uusi ja mahtava valmentaja. Olen niin ylpeä näistä kirpuista :)
Hyvän valmentajan ominaisuuksiin kuuluu myös omien voimavarojen tiedostaminen. Omassa ryhmässäni on aivan mahtavia nostajia, joista iso osa on vielä oman tiensä alkupäässä. Tästä syystä sinä tiistai/torstaivälisenä yönä kävin yksitellen läpi kaikki työt, tulevat opinnot, painonnostokilpailut sekä tärkeimmän – oman perheen ja läheisten vaatiman ajan. Summasin elämäni pakettiin ja totesin, että jostain pitää karsia. Se on ollut myös managerini keskeisiä neuvoja, että urheilijan tulee olla myös itsekäs. Oma aikani on aikaa omaan voimavarapankkiin, joka tulee olla ääriään myöten täynnä, jos aion olla vuonna 2020 kunnossa.
—
Haluan kyetä antamaan valmennettavilleni 100% sitoutumista, ja koska sitä en ole kyennyt enää tekemään päätin tehdä pisteen kiireelle. Olen vähentänyt yksityisvalmennukset puolella enkä tule ottamaan lisää valmennettavia, kuin jo olemassa olevien tilalle. Ryhmän koko on noin 5-8 henkeä. Lisäksi punttikoulujen lukumäärä tulee putoamaan ja vastuuta punttikouluista siirrän jatkossa enemmän seuralle, voimaurheilijoiden tuki RY:lle ja Oulun suuntaan. Tämä tarkoittaa siis esimerkiksi Crossfit 8000 vastuuryhmän jakaantumista itseni lisäksi Mikalle. Crossfit 8000 painonnostotunteihin pääsette tutustumaan TÄSTÄ linkistä. Crossfit 8000 ohjelmoinnista tulee vastaamaan jatkossa siis painonnostoliiton ja Helsingin Herakleen päävalmentaja Mika Tiainen yhdessä minun kanssani, päävastuu siirtyy Mikalle, ja tulen itse olemaan vain yksi valmentajista.
Ensi keväänä Helsingissä tulee olemaan vain yksi punttikoulu. Crossfit Herttoniemessä jatkuu 5.2. tututtuun tapaan reenit. Sunnuntaipäivä on minulle paras, ja pääsen itse paikalle helpoiten. Herttoniemen punttikoulut ovat kello 16:00 ja mukaan otetaan 10 nopeinta. Ilmoittautuminen tapahtuu sähköpostiini. Lisätietoja punttiksesta kalenterissani.
—
Urheilija on terveesti itsekäs.
Urheilijan elämässä on kyse tasapainosta ajankäytön kanssa. Tukijoita tulee olla ja yhteistyökumppaneita tulee yrittää kerätä. Kuitenkin ilman että vaatimukset ylittävät jaksamiskynnyksen. Kun päivä alkaa tunnin lenkillä ja aamureenillä, jatkuu toisen aamupalan jälkeen opiskellessa, josta on aika lipua kohti illan harjoittelua, ovat päivät pitkiä. Älkää kuvitelko väärin, rakastan pitkiä päiviä ja toimintaa. En ole ikinä viihtynyt paikallani vaan jo ala-asteiässä päivät täyttyivät harrastuksista. Kuitenkin Mikan sanoin: ”en ole enää kahdeksantoista”
Yle Urheilu julkaisi tänään tutkimuksen urheilijoiden tukijärjestelmästä tai oikeastaan sen olemattomuudesta. Esimerkiksi Milko Tokola ja Oskari Mörö avasivat omaa taustaansa, jonka takana on sama lähtökohta, vanhempien tuki. On äärettömän puuduttavaa soittaa 28-vuotiaana omille vanhemmille sanoakseen toiveen jatkaa uraa vielä Tokioon ja sen mahdollistamiseksi töistä on pakko luopua ja vähentää, sillä täyspäiväinen opiskelu, täyspäiväinen urheilu ja täysipäiväinen työ eivät ole toimiva yhtälö. Onneksi langanpäässä on maailman paras äiti ja isä, joiden kanssa on helppoa keskustella ja miettiä ratkaisuja.
Elämä on ohi menevää, ja omalla ajallamme meidän tulee pyrkiä toteuttamaan niitä asioita, jotka tekevät meidän onnelliseksi.
—
Sanon jo nyt, että seuraava kirjoitukseni tulee käsittelemään yleistä hyvinvointia ja sosiaalista taustaa siellä takana liittyen nykyisestä uravalinnastani. Mutta se liittyy siihen, mikä teki päätöksestäni helpon.
Olin työharjoittelussa eräässä pohjoisen terveysasemalla, jossa tapasin erilaisia ihmisiä eri elämän tilanteissa. Moni ihminen oli yksin ja kiireisten läheisten ympäröimänä. Moni sairas tuli hoitoon autolla, koska ei ollut ketään kenelle soittaa. Koskettavinta oli kuitenkin ikäihmisten ryhmäfysioterapiassa se ilo ja onni, joka heillä siitä kohtaamisesta jäi. Kysymykset keppijumpasta ja toivosta, että he oppisivat uutta saivat miettimään omaa suhdettani läheisiini (toki myös kokonaiskuvaa, josta siis seuraava blogini kertoo).
Minä olen nyt onnellinen vaikka olo tuntuu tyhjälle. Päätoimisesta valmentamisesta luopuminen on raskas päätös, sillä olen aina rakastanut työtäni ja ihmisten kanssa olemista. Kuitenkin olen pitkästä aikaa onnellinen. Voisiko olla niin, että kykenen aloittamaan uudestaan kutomisen ja saanko sittenkin katsottua Greyn Anatomiat telkkarista?
Luopuminen on vaikeaa, mutta tietyissä tilanteissa se on pakollista. Jos minulla ei ole aikaa itselleni eikä läheisilleni, en voi sitä myöskään jakaa ympäriinsä muille. En halua enää olle keskinkertainen ystävä, välinpitämätön tytär, lapsenlapsi joka muistaa kortilla, mutta ei koskaan käy kylässä. En halua olla enää nainen, joka käy kotona kerran kuussa ja senkin ajan nukun. Minulla on mennyt vuosi, että näin parhaan ystäväni uuden rakennetun kodin. En ole enää lapsi enkä kesken. En tarvitse lisää sisältöä elämääni vaan on aika alkaa huolehtia siitä, mitä siinä jo on. Jos yritän kurottaa aina kuuhun, en huomaa tähtiä ympärilläni.
Rajansa kaikella, ja niin myös omalla jaksamisellani. Rajansa kaikella kuten omien läheisten pinnalla. Nyt on aika aloittaa rajojen etsimisen sijaan hetkeksi välirauha, ja rauhottaa elämä.
xoxo
Anni
