Muutamia viikkoja sitten sain sähköpostiini kysymyksen, mistä löytää rohkeutta nostaa rennosti, tehdä hyviä suorituksia ja pudottaa itsensä tangon alle ilman, että tarvitse pelätä tangon tulevan niskaan. Viikonloppuna kohtasin omat pelkoni ja pitkästä aikaa en saanut niitä selätettyä. Pelot eivät minua hetkauta, mutta se, etten hallitse niitä saa aina miettimään asioita ja puntaroimaan elämääni.

Pelko on osa elämää

 

Jokainen meistä on pelännyt, jokaisella meistä on pahimmat pelkomme ja se kuuluu osaan ihmisen elämään. On siis aivan turha yrittää asettaa pelkoja taka-alalle, vaan niitä pitää käsitellä ja oppia elämään niiden kanssa. Elämämme aikana pelkomme muuttuvat, muodostavat uusia konteksteja, katoavat ja voivat palata uudelleen. Kaikki me muistamme, miten rohkeasti kokeilimme uusia temppuja rinteessä 15-vuotiaana. Nyt kun joku käskisi minun laskea laudalla parkista, nauraisin. Ei minusta olisi siihen. Tai olisi, mutta se vaatisi tuhansia laskuja ja tottumista siihen, että sattuu. Tulemme mukavuuden haluisemmaksi, emmekä siedä kipua samalla tavalla. Tai siedämme painetta, stressiä ja henkistä kuormaa paremmin, mutta fyysinen kuorma saa meidät luovuttamaan.

Elän itse jatkuvassa yhteistyössä pelkojeni kanssa, koska kärsin uniongelmista. Näen siis painajaisia usein ja hallusinoin unissani. Saan siis kauhukohtauksia. Viimeisimmät muutokset ovat tulleet Unkilinikan ja Vilho Aholan puolelta, jotka koittavat nyt löytää tapaa saada nuo kauhukohtaukset loppumaan. Näen ihmisiä asunnossa, herään siihen että asunnossani on vieras ihminen. Olen unessa, mutta tiedostan ympäristöni. Kun tällaisia öitä on neljä peräkkäin, on elimistöni aivan loppu,; olen paennut joka yö henkeni edestä. Oulussa heräsin terassilta. Onneksi jätin oven auki.

Jos yritämme työntää pelkomme taka-alalle ne vainoavat meitä. Kun pysähdymme aloilleen, iskee kaikki ne vaietut tunteet, myös pelot eteemme. Siksi on tärkeämpää käsitellä tunteet rauhassa niiden tullessa eteen. Emme ole enää lapsia. Emme voi pelästyä ja mennä sängyn alle piiloon. Rohkeus on sitä että uskaltaa hengittää hetken, tiedostaa oman jaksamisen rajallisuuden ja pyytää apua, jos yksin ei kykene selättämään pelkojaan. Pelot eivät tee heikoksi, vaan se että lamaannumme, pelästymme ja yritämme olla, ettemme olisi koskaan pelänneet. Minä pelkään, mutta olen päättänyt kohdata pelkoni, enkä jättää niitä taka-alalle. Vain niin kykenen olemaan riittävän rohkea elämässä.

Uskalla onnistua

 

Pelkään menetyksiä, riitoja ja sitä, että en onnistukaan lavalla. Välillä ennen kisoja kykenen tuntemaan sen, etten haluakaan nostaa. Mitä jos epäonnistun? Heikkoina hetkinä mietin, miten taas kaikki nauravat, että kyllä se tiedettiin. Ei minusta ole onnistumaan. Mutta mitä sitten? Jokainen nostettu kilo on minun nostamaa, ja jos en nosta kiloakaan, sekin on minun päätökseni. Minä olen oman kehoni herra, ja päätän itse miten sitä käytän. Siitä syystä yksi syksyn päätös olikin, että en enää koskaan ennen kisoja totea, etten halua nostaa. En enää koskaan totea tavoitteeksi saada tuloksen. Saan rohkeasti olla innoissani siitä, että mittaan sen hetkistä tuloskuntoani. Ja voin rohkeasti tavoitella uusia enntäyksiä.

Uskon vahvasti, etten ole ainoa urheilija, joka joutuu välillä puntaroimaan näitä. Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos nyt epäonnistun ja putoan pois apurahalta? Mitä jos epäonnistun ja putoan apurahalta niin miten minä sitten harjoittelen? Menen töihin ja sitten loppukin palautumisaika katoaa?

Olen kaksi kertaa elämässäni pelännyt lavalla epäonnistumista. Ensimmäinen kerta oli Riossa, jolloin ensimmäiseen tempaukseen mennessä pelkäsin jääväni ilman tulosta. Sain kuitenkin taisteltua aloitukseni täpärästi ja tempauksessa olikin sitten tankki tyhjänä. Työnnöt sujuivatkin paremmin. Toinen kerta tapahtui viime viikolla. Seurajoukkue on pelottava kilpailu varsinkin kun naiset aloittavat. Tiesin kuntoni kovaksi ja ensimmäistä kertaa pelkäsin, että alakanttiin valittu alkupaino on takaseinässä jos nostan täysillä. Himmailin ja lopputulos oli katastofi.

Kun kirurgi leikkaa, hän leikkaa jalkaa, kättä tai nilkkaa. Ei hän leikkaa Tiinaa, Timoa tai Jereä. Ortonilla minulle kerrottiin tästä työmoodista johon itsekin opin. Keskityn onnistumaan enkä keskity epäonnistumiseen. En voi pelätä ensimmäistä viiltoa vaan minun tulee tietää, mitä olen tekemässä. Leikkaus tulee nähdä edessä suunnitelmana, ja jos tulee muuttujia, tulee kyetä luomaan uusi suunnitelma, jota seurata. Siitähän se on painonnostossakin kyse. Minulla on suunnitelma, jota etenen. Jos tulee muuttujia, muokkaan suunnitelmaani siten, että kohde näkyy kuitenkin koko ajan edessä.

Lavalla ei saa olla se teinityttö Anni, jota pelotti se, miten sopeudun uuteen kouluun. Pitääköhän kukaan minusta? Jos puhunkin ihan hassuja niin mitä sitten teen. Minun tulee opetella asennoitumaan painonnostoon työnä. Työtä, joka on minulle kutsumus ja rakas, mutta vaan työtä. Menen näyttämään sen suorituksen, jota varten olen tehnyt tuhansia työtunteja noudattaen suunnitelmaan. Osaan sen ilman mietintää. Jalalla irti, lantioon paine, ja tehokas loppuojennus. Pompusta ylös. Ei näitä tarvitse miettiä lavalla enää, vaikka sitä koitin kolmesti Rovaniemellä.

LIDL All Starsin ensimmäisessä tapaamisessaa meille tehtiin selväksi, että olemme mukana koska meidän kehitykseen uskotaan. Meiltä ei vaadita yhden illan ihmettä, ei jatkuvaa nousukiitoa. Saamme avoimesti puhua välikesästä, loukkaantumisista ja ylimenojaksoista. Ympäristö luotiin monen vuoden työnä tukemaan urheilijaksi kasvua, joka ei aina ole pelkkää nousua. Kuntonotkahdukset ovat osa arkea ja siihen pitää tottua. Itseensä pitää uskoa, silloinin kun tekisi mieli mennä piiloon sängyn alle.

Pelolla ei synny kuin lampaita, leijonat vaativat tilaa hengittää

En halua pelätä epäonnistumista ja valita liian pieniä aloituspainoja. Haluan haasteita, kehittyä ja kasvaa paremmaksi nostajaksi. Jos et kokeile ja haasta rajojasi, et voi niitä koskaan edes ylittää. Siksi pyrin unelmoimaan suuria unelmia ja välillä maalailen pilvilinnoja, vaikka tiedän niiden olevan kaukaisia haaveita. Iän karttuessa unohdamme sen, että meillä on oikeus antaa mielikuvituksemme lentää ja unelmissamme voimme päättää, keitä olemme. Jos emme uskalla edes unelmoida, on hyvin vaikea onnistua.

Painonnosto ja sen lajinopeus ovat monille haastavaa. Pelko epäonnistumisesta on niin suuri, että allemenorohkeus kärsii. Siksi punttikouluissa opetetaankin aina ensin, kuinka nostossa voi epäonnistua turvallisesti. Tekniikkaa ja nostovarmuutta tulisi harjoittaa niin kauan pienillä painoilla, että luotto omaan tekemiseen kasvaa ja liikeradat tulevat selkäytimestä. Mutta mitäs jos niin ei käykään?

Minulla on tosiaan ollut nostoissa nyt erikoinen vaihe. Keskittyminen on huonoa, ja huomaan analysoivani nostoja nostojen aikana niin paljon, että polven kohdalla nosto jää vedoksi. En vain muista enää mitä olin tekemässä. Tämä on ollut ensimmäinen merkki siitä, että olen hukkaamassa flow-tilaani ja joudun ajattelemaan myös kaikkea muuta liikaa. Sen löytämiseksi pitää alkaa tehdä töitä. Kun harjoittelu on sujunut  ja kilpailut ovat onnistuneet, on ollut vaikea ymmärtää, että on aika siirtyä uudelle etapille ja siirtää ajatukset kohti uusia kymmenlukuja. Pääni hieman tiltissä.

Toki mainittakoon, että panostus opintoihin, kirjan valmistuminen sekä elämän järjestykseen laittaminen ovat vieneet niin paljon energiaa, että nostot ovat tulleet siinä sivussa. Nyt MM-iin valmistautuessa näin ei olekaan enää ollut. Missä vika? Mitä teen? Apua! Hengitä, ja katso ympärillesi. Työnsin ensimmäistä kertaa 110 kiloa 17.12.2016. Työnsin tänään harjoituksissa reenin päälle 114 kiloa. Ei ihme, että vauhti tuntuu välillä turhankin kovalta. Jotta polkumme ei hämärtyisi, tulee meidän kyetä näkemään, mistä olemme lähteneet. Jokainen meistä on ansainnut onnensa, jokainen teko on sankariteko. Se on jokaisen yksityinen elämä, ja jokainen voi olla oman elämänsä supersankari.

Pelko ei kasvata

 

Pelossa emme voi kasvattaa itseluottamustamme. Meidän tulee olla kuin koneita, joista halutaan kehosta ja mielestä enemmän irti. Ensimmäinen huono reeni meni puhtaasti selän piikkiin, mutta toiselle en halunnut etsiä enää tekosyitä. Viimeinen naula oli tämä huono kisa. Missä vaiheessa luovuin oman mieleni hallinnasta ja henkisestä vahvuudestani?

Vastaus on helppo. Kun siitä tuli itsestäänselvyys. Me venyttelemme silloin, kun pohje on jumissa. Ihmiset aloittavat painonpudotuksen vasta liikakilojen näkyessä. Moni tupakoitsija lopettaa polttamisensa vasta keuhkosyövän astuessa kuvioihin. Jälkiviisaus on helppoa. Muutos on helppo tehdä kun ei ole enää muuta ratkaisua. Siitä syystä olen nyt palannut takaisin vanhaan. Olen taas avannut Bujoni ja kirjoittanut sinne ne muutokset, joita haluan ja mistä aion pitää kiinni. Olen laittanut muistutukset näistä jokaiselle tulevalle kuukaudelle. Joka viikolle olen varannut sunnuntaille sielun aikaa.

Mitä se sellainen sielun aika sitten on, niin siihen kuuluu olemista ilman tekemistä. Ajatusten selvittämistä, klassista musiikkia ja mikä tärkeintä; puntaroin viikon tekemisiä ja käyn ne läpi. Opiskelun lähentyessä todellisia ihmisiä, harjoittelun koventuessa kohti tulevia olympiakarsintoja ensi vuonna, kasvaa vaatimukset pään sisällä. Jos en huolla myös mieltäni väsyn. Ja väsyneenä en voi keskittyä. Kun en kykene keskittymään, en pysty saamaan mieltäni kuriin. Tällöin ajatus harhailee ja harjoittelusta jää suuri potentiaali käyttämättä. Mielessäni minun tulee taas muistaa, mistä nuo onnistuneet nostot oli tehty. Minun tulee kyetä jäsentämään päässäni sen, miltä tuntuu kun jalka irrottaa tangon lattiasta, miltä se polven ohitus tuntuu kehossa ja se koppi. Hetki kun jalat koskevat taas maata ja kontrolloivat tangon. Siitä on tempaus tehty ja se minun tulee pitää mielessäni.

Motivaatio kasvattaa tunnetta. Ja motivaatiota ei voi olla, jos ei kykene eläytymään hetkeen. Kun kone on liian kovilla, päästä loppuvat tehot. Silloin harjoittelun ja vapaa-ajan erottelu on haastavaa. Aivomme unohtavat, mitä olimmekaan tehtävissä. Unen ja palautumisen puutos vaikuttaa siihen, kuinka hyvin motivoidumme harjoitteluun. Briteissä tästä tehtiin tutkimus. Jos valvot liikaa, fyysinen suorituskyky sinällään säilyy, mutta motivaatio ja henkinen kyvykkyys kärsivät.

En halua olla lammas ja pelätä sitä että epäonnistun. Epäonnistuminen kuuluu kasvuun ja kukaan meistä ei ole täydellinen. Siitä syystä minun tulee antaa lupa itselleni tehdä virheitä ja väsyä. Mutta virheissä ja väsymyksessä ei voi elää. Jos en uskalla olla rohkea, en pysty kuin pelkäämään pahinta. Usko itseen ja omaan tekemiseen  antaa voimaa, mutta epäilys vie energiat. Olen leijona.

Olin unohtanut hetkeksi sen mistä lähdin, ja kuka minä olen. Olin unohtanut sen, että tulosurheilussakin tulee nauttia matkasta, kohti tulosta. Vain silloin uskaltaa olla rohkea ja yrittää. Ainoastaan antamalla itselleen luvan epäonnistua, voi saavuttaa uusia maaleja.

 Xoxo

Anni

Ps. Kyllä kirjoitin kirjan. Se on nyt lähes valmis, joten seuraavassa blogissa lähennymme tätä.